Koronapandemia siirsi suomalaiset etätöihin ja koululaiset kotikouluun. Ei ole itsestäänselvyys, että kaupunkikoti soveltuu mihinkään näistä toiminnoista ihanteellisesti etenkään pienten asuntojen kohdalla. Mitä koronakeväästä opittiin?
Vaikka koronapandemian laajuista mullistusta ei osattu ennakoida, asumisen laatua ja kestävyyttä on suunnittelussa pyritty jatkuvasti kehittämään arkkitehtien ja kaupunkien tahoilta. SAFA on Asuntoreformi-arkkitehtuurikilpailuissa etsinyt ideoita kaupunkiasumisen monimuotoisuuden ja asumisvaihtoehtojen tueksi. Helsingissä Asuntoreformi 2020 -kilpailun kohdetontit oli valittu “uutta Helsinkiä” olevilta asuinalueilta Jätkäsaaresta, Meri-Rastilasta ja Pohjois-Pasilasta.
Myös asuntojen rakennuttamismallit kehittyvät. Vasta hiljalleen meillä jalansijaa saanut tuotantotapa on ryhmärakennuttaminen, joka voisi auttaa sopeutumaan kotiemme ahtauteen myös poikkeustilanteissa.
Tekniikan tohtori, arkkitehti SAFA, Jyrki Tarpio Tampereen yliopistosta peräänkuuluttaa poikkeusolojen keskellä tilojen monikäyttöisyyden huomioimista suunnittelussa ja rakentamisessa. Hän on tutkinut suomalaisten asuntojen tilallista joustavuutta ja mukautumiskykyä erilaisiin asumisen tarpeisiin ja vertaillut niitä mm. keskieurooppalaisiin asuntoihin. Nykyään monessa yhteydessä ja monialaisesti viljeltävää muuntojoustavuus-termiä hän kertoo välttelevänsä. Asuntosuunnittelun yhteydessä hän haluaa pelkistää termin seuraavasti:
“Itse esitän, että kattotermi olisi joustavuus, eli mukautumiskyky. Asuntosuunnittelussa on kaksi pääperiaatetta, jotka tuottavat joustavuutta ja ne ovat muunneltavuus ja monikäyttöisyys”, Tarpio erittelee. Hän huomauttaa, että joustavuus- tai muuntojoustavuus-käsite mielletään usein rajallisesti ainoastaan muunneltavuus-merkityksessä. Se kuitenkin tarkoittaa tilaa rajaavia rakenteita, talotekniikkaa sekä konkreettisia rakennus- ja muuntotöitä, jotka ovat raskaita toteuttaa. Monikäyttöisyyteen perustuvaa joustavuutta sen sijaan on koronatilanteen kaltaisessa äkillisessä mullistuksessa nopeakäyttöistä ja helppoa soveltaa.
“Monikäyttöisyys tarkoittaa, että tila on jo valmiiksi sellainen, että se sopii pelkästään kalusteita ja laitteita vaihtamalla erilaisiin käyttöihin. Esimerkiksi koronaeristyksessä perinteinen makuuhuone muuttuu työhuoneeksi kajoamatta itse tilaan ollenkaan. Tilojen muunneltavuus on olennaisesti työläämpää ja palvelee eri tarpeita, kun ajatellaan vaikkapa purkamista saati lisärakentamista”, Tarpio sanoo.
Koronakotitoimiston kaoottisuudesta voi saada käsityksen kuvittelemalla esimerkiksi lapsiperheen, jossa on kaksi vanhempaa ja kaksi lasta. Kaikki jäävät kotioloihin koko vuorokaudeksi. Yhtäkkiä kotona on jatkuvasti neljä ihmistä. Ei töiden ja koulun pariin hajaantumista aamulla. Ei myöskään harrastuksia tai kylässä käyntiä vuorottamassa oleskelua ja kotirutiineja. Entinen olohuone onkin etätyön ja lastenhoidon keskellä äkkiä aikamoinen sotku. Moni kaipaa kotiinsa erillistä työpistettä, jonka voi rauhoittaa muulta elämältä ja vastaavasti tilaa, missä työasiat eivät koko ajan ole näkyvillä.
“Eivät he voi avotilassa tai olohuonekeittiössä töitä tehdä keskittyneesti. On yhtäkkiä syntynyt aivan uusi yksityisen tilan haaste, varsinkin nykyisille asunnoille. Olemme tottuneet siihen, että keittokalustus on olohuoneen reunalla tai perällä ja samalla tämä on myös läpikulkutilaa, josta kuljetaan huoneisiiin”, Tarpio havainnollistaa.
Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Vielä 1970-luvulla Suomessa toteutettiin halli ja huoneet -periaatteella hyvin käytännöllisesti ryhmittyviä asuntoja. Ne eivät ole tällä hetkellä kovin muodikkaita, mutta Tarpio näkee niissä myös hyviä puolia:
“Tehtiin ns. tylsiä kolmioita. Kun on eteinen keskellä ja käynti neljään tilaan ympärillä: keittiö, olohuone ja kaksi makuuhuonetta, niin käytännössä kaikista näistä saa yksityisen.”
Tarpio myöntää, että keskellä oleva hallimainen käytävä ei aina vastaa nykyisen tilajaon ihanteita, vaikka kyseessä on varsin perinteinen asuintilan jaottelun tapa, jota löytyy paljon 1970-lukuakin vanhemmasta rakennuskannasta. Nykyasuntoihin luodaan ilmavuutta avotilatyyppisillä ratkaisuilla, mikä sinänsä on hyvä. Neliöiden ollessa tiukoilla asuntoon muodostuu kuitenkin helposti rauhatonta läpikulkutilaa.
Useissa ryhmärakennuttamishankkeissa ja aktiivina Koti kaupungissa -yhdistyksessä toiminut Katja Virta, Arkkitehti SAFA, kertoo positiivisista kokemuksista uuden asuntotuotantomuodon parissa. Hänen mukaansa hankkeissa on nähtävissä potentiaalia joustoon ja muuttuvien tilanteiden hallintaan esimerkiksi yksilöllisten pohjaratkaisujen myötä. Tilojen käyttötavat moninaistuvat, mutta ennen kaikkea yhdessä toimimisella ja jaetulla tilalla on rooli, kun elinpiiri äkkiä joutuu rajoitetuksi.
Esimerkkejä ryhmärakennuttamisesta Helsingissä ovat As Oy Messi Helsingin Kalasatamassa ja Jätkäsaaren As Oy Malta, joissa asukkaat ovat alusta lähtien olleet suunnittelussa mukana. Tiimityöskentely antaa kaikille projektissa äänen ja luo kontakteja naapureiden välille. Yhteisöllisen taloyhtiön merkki on myös, että sisäinen viestintä ja käytännöt toimivat. Pesulavuorojen järjestämisestä ruokaostosten tekemiseen voidaan koronatapausten sattuessa sopia talon omissa kanavissa.
Virta kuitenkin huomauttaa, että kun suuressa rakentajajoukossa saattaa myös syntyä “kuin omakotitaloja kerrostaloon”. Hän kuitenkin arvioi, että tulevaisuudessa kehitetään jo suunnitteluvaiheeseen moduulimaisempia ratkaisuja ja prosesseja. Joka tapauksessa ryhmä tarpeineen ja vaatimuksineen on kasassa ennen kuin lähdetään suunnittelemaan. Rakennuskonsultti ohjailee ryhmän toimintaa ja arkkitehti tuo hankkeisiin konkretiaa.
Toiveet voivat olla hyvin lennokkaita, joten tärkeää on löytää yhteiset tavoitteet ja määritellä, kuinka paljon panostetaan esimerkiksi yhteistiloihin. Ne ovat yksi kriisikestävyyden resurssi niin perinteisessä kuin ryhmärakennuttamisessa, mutta etenkin ryhmärakennuttamiseen sitoutuvalla voi olla toivomuksena yhteisöllisempi asuminen, joka myös käytännössä toteutuu näissä kohteissa helpoimmin. Esimerkiksi Kalasataman Messistä löytyy laatikkoviljelyä, yhteiskeittiö, -sauna, -takkahuone ja harrastetiloja, jotka tuovat liikkumavaraa.
Tällä hetkellä monet yhteiskäyttötilat taloyhtiöissä ovat kuitenkin koronan vuoksi pois käytöstä. Virta näkee ne silti voimavarana. Jos yhteiskäyttötiloihin kuuluu kerhohuoneita tai harrastetiloja, joissa oleskelee yksi ryhmä kerrallaan, ne ovat riskittömämpiä kohtaamispaikkoja ja tarvittaessa tiloja voisi jakaa pienempiin. Hän mainitsee myös Malta-talon asuntojen erilliset vierashuoneet, joita voisi lainata työhuoneiksi tai muiksi monikäyttötiloiksi. Voitaisiin kuvitella vaikka skenaario, jossa perhe täytyisi eristämällä jakaa riskiryhmäläisiin ja työssäkäyviin.
Vaikka ahtaus on huomattava haaste, tulisi huomioida myös tarpeet eri perhemuotojen välillä. Jo videopalaveria varten pariskunta samassa asunnossa tarvitsee erilliset tilat, yksinasuva ei. Toisten ollessa perheen kanssa jatkuvasti samassa tilassa, on yksinasuja puolestaan pienessä asunnossa vailla virikkeitä. Mistä siis ajankäytön vaihtelua, kun julkiset paikat eivät ole auki? Yhteiset tilat korostuvat näin yhä entisestään.
“Jos normaalisti yhteistilat laajentavat omaa reviiriä, niin kotioloihin tulee myös poikkeusoloissa joustoa, kunhan yhteiskäyttö suunnitellaan hyvin. Ainakin itse olen huomannut, että yhteiset ulkotilat ja oma piha ovat tärkeitä. Huomaan miettiväni, että yhtäkkiä kaipaan omaa parveketta tai terassia. Kaikki mikä tekisi asunnon käytöstä monipuolisempaa on positiivista”, Virta kertoo.
Asumisen tarpeita, työntekoa ja sosiaalista olemista, rajaa jatkossakin käytettävissä oleva tila, niin sisällä asuinneliöissä kuin kadulla ja kaupunginosassa. Yksi kouriintuva haaste on lopulta asumisen hinta ja siitä johtava tuotannon tehostaminen. Asuntojen yksitoikkoisuus, yksityisyyden tarve ja toisaalta valoisuus ja avaruus ovat vaikeita toistensa suhteen tasapainoteltavia tekijöitä.
“Sanoisin, että vanhat hyveet suunnittelussa korostuvat. Perusasiat, kuten että kaikki huoneet ovat tuuletettavia, löytyy henkilökohtainen ulkotila, riittävästi ikkunoita ja valoa. Sekin korostuu, että pienessä asunnossa olisi vähintään kaksi huonetta. Nämä perusasiat tekevät jo paremman “korona-asunnon”, tiivistää Katja Virta.
Jyrki Tarpion mukaan kuntien ja kaupunkien vaatimusten, miksei myös valtion ja ympäristöministeriön ohjauksen kautta joustavuuden voi jatkossa nähdä toteutuvan uudella tavalla, mutta hän epäilee, tuleeko kriisi jatkossa kuitenkaan näkymään itse asuntojen koossa:
“En osaa sanoa että näin tulisi tapahtumaan. Vaikeaa sellaiseen kehitykseen on pakottaa. Kaupungit kasvavat ja varmaan niihin keskittyy isoa kysyntää jatkossakin. Tällä hetkellä asuntotuotannossa on aivan liian tiukkaa mitoitusta, vaikka ymmärrän mikä sitä ajaa.”
Yhden tällä hetkellä vallitsevan trendin hän soisi jäävän taakse. Se on syöttötehokkuuden maksimointi asuinrakentamisessa. Seurauksena on syvärunkoisia ja usein keskikäytävätyyppisiä taloja. Neliöiden ja rakennuskustannuksien nimissä tehdään kapeita ja syviä asuntoja.
Myös Katja Virta näkee, että tehokkuusajattelun vuoksi ollaan koettu selviä heikennyksiä esimerkiksi pienien asuntojen valoisuudessa ja asuttavuudessa. Hän ei näe, että “minimitilat” olisivat mahdottomuus, mutta jos niitä tuotetaan, tarvitaan vastaavasti korkeampia vaatimuksia yhteiskäyttöisille tiloille ja ympäröiville palveluille.
“Se on tasa-arvokysymys lopulta. Aikaisemmin ollaan keskusteltu asuntojen koosta ja tiiviistä kaupunkirakenteesta. Sillä on puolensa. Normaalisti ei ole haitta, jos asut pienessä asunnossa keskustan lähellä. Voit käyttää koko kaupunkia, mutta tässä senkin puolustaja varmaan huomaa, kuinka olosuhteet ovat nyt aivan erilaiset. Täytyy tietää, miten sitä olemassa olevaa tilaa parhaiten käytetään”, Virta vetoaa.
Joni Kling ja Hesa-SAFAn johtokunta