Kaupunkimiljöö elää jatkuvaa muutosta. Aika ajoin otsikoissa huolta herättävät niin rapistuvat arvokohteet kuin kokonaan purku-uhan alla olevat talot. Nykyistä purkuintoa on verrattu jopa 1960-luvulla koettuun vanhan rakennuskannan hävitykseen. Onko väitteissä perää?
Hesa-SAFA keskusteli kolmen arkkitehdin kanssa selvittääkseen kentällä olevia tunnelmia rakennussuojelun nykytilasta. Syvennymme tekstin jatko-osassa suojeluun liittyviin näkökulmiin tämän intron pohjalta . Mikäli haluat kontribuoida keskusteluun oman kokemuksesi ja näkemyksesi, olethan yhteydessä 11.11 mennessä: hesasafa@safa.fi
Suojelu on kohteen arvon ymmärtämistä
Rakennusperinnön vaalimisessa vallitsee nyt uusia äänenpainoja. Suojelu on edelleen asiantuntijatyöhön ja hallinnollisiin toimiin perustuvaa toimintaa. Samalla rakennusten ja paikkojen merkitykset olemiselle ja elämiselle kuuluvat nyt myös arkipäivän keskusteluissa.
Näin näkee Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkö Miia Perkkiö, TkT, arkkitehti SAFA. Hän arvioi, että joskus kansalaiskeskustelu jopa ennakoi asiantuntijanäkemyksiä.
Perkkiön mukaan rakennusperinnöstä on tullut kaikkien asia, eikä vain asiantuntijoiden käsissä oleva aihe. Etenkin kaavoitusasioissa on tärkeää kuulla ja osallistaa kansalaisia ja kerätä mielipiteitä. Kansalaisilla tuntuu myös olevan paremmat välineet ja ilmaukset kertoa, miten he rakennettua ympäristöä kokevat ja mitä näkevät siinä. Historiallisia miljöitä säilyy, kun ne osataan sanallistaa osana identiteettiä. Arkkitehtuurikeskustelun uusi julkisuus ja esimerkiksi some-näkyvyys eivät kuitenkaan ole ilman sivuvaikutuksia.
“Se minkä näen vaarana, on asiantuntijuuden roolin kaventuminen. Joutuvatko asiantuntijatkin sovittamaan, ehkä huomaamattaan, näkemyksiään yleiseen mielipiteeseen? Onko konsensus tärkeämpää kuin itse asian puolustaminen?”, Perkkiö kysyy.
Uhkana hyvän suojelutavan toteutumiselle Perkkiö näkee taloudelliset tekijät. Hän painottaa viranomaistyötä, Museoviraston roolia ja rakennusvalvonnan toimintaa. Asiantuntijuuden sivuuttaminen näkyy valitettavasti myös viranomaisten vaikutusmahdollisuuksien ohenemisena sekä kaupunkisuunnittelullisissa toimintavoissa, joiden kautta hankkeita viedään matalalla kynnyksellä läpi.
Hän muistuttaa, että rakennussuojeluun liittyvä tutkimus on aina monialaista: “Rakennuksen suunnitelleen arkkitehdin intentioiden ja rakennusprosessiin liittyvien tekijöiden, ymmärtäminen ja se, että taustalla on paljon muutakin kuin taiteellista pyrkimystä auttaa myös ymmärtämään 60- ja 70-lukujen rakennusten merkityksiä ja arvoja.”
Tarve ja taskulaskin
Taiteilijaprofessori, arkkitehti SAFA Juha Ilonen kokee, että rakennussuojelun tila on meillä yleisesti ottaen hyvä ja että nykytilanteeseen pääsemisen eteen on tehty paljon töitä. Välillä vanhan rakennuskannan suojelussa tehdään ali- ja ylilyöntejä, mutta näistäkin virheistä toivottavasti opitaan.
Kun puheeksi tulee 1960- ja 70-lukujen rakennuskanta ja sen kohtalo, ei Ilonen näe perusteltuna puhua uudesta “purkuvimmasta”. Hänen mukaansa suojelu kiinnittää jo varsin kattavasti tuon aikakauden parhaisiin saavutuksiin huomiota. Hän kuitenkin muistuttaa, että arkkitehdin tunnettuus usein ohjaa rakennusten arvottamista.
“Nimi painaa suojeluasioissa, vaikka kuuluisatkin arkkitehdit ovat tehneet vähemmän merkittäviä taloja ja päinvastoin”, Ilonen toteaa.
Silti aikakauden rakennuskantaa myös häviää. Esimerkkinä rakennuksesta, jonka purkamista ei kyseenalaistettu tarpeeksi hän mainitsee Toivo Korhosen Valmetin pääkonttorin Kaartinkaupungissa. Otaniemen kampuksella puolestaan aiotaan purkaa Kurt Mobergin suunnittelema Teknologföreningenin osakuntatalo “Täffä”.
“Peruste on taskulaskimella saatu ja usein toistettu: korjaaminen maksaa yhtä paljon kuin uuden rakentaminen. Vähän aikaa sitten purettiin suojeluviranomaisen myötävaikutuksella Makkaratalon käsityönä kaareviksi muotoillut muhkeat ajorampit “tarpeettomina”, vaikka ne olivat keskeisiä elementtejä rakennuksen identiteetille. Niiden uusi käyttö jalankulkijoille olisi tuonut elähdyttävästi esiin alkuperäisen käytön absurdin ideologian”, Ilonen sanoo.
Vaikka nykyistä purkamistilannetta ei voikaan verrata viime vuosisadan puolivälissä vallinneeseen ohjelmallisen saneerauksen ihanteeseen, jossa kokonaisia kortteleita pyrittiin hävittämään, voi suuren skaalan muutoksia kuitenkin ounastella mm. Pasilassa. Tripla- ja Trigoni -hankkeiden myötä korostuu alueen rooli kehittyvänä kaupunkitilana liikenneyhteyksien äärellä sekä osana Helsingin toista liike- ja palvelukeskusta-aluetta, ns. Pasila-Vallila-Kalasatama-akselia. Tällä on vaikutuksia myös Itä-Pasilaan, jonka puolelta löytyy paljon 1970-luvun toimistotaloja.
Helsingin yleiskaavassa palvelukeskusta-alueet ovat sekoittuneita, liike- ja toimitilapainotteisia alueita. Asumista ja julkisia tiloja kehitetään, mutta alueilla ei pääsääntöisesti sallita muutoksia toimitiloista asumiseen. Helsingin kaupunkiympäristön osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa alueelle kartoitetaan asuin- ja toimitilojen käyttötarkoituksen muutostarpeita. Tarkoituksena on ohjata muutoksia hallitusti ja säilyttää toimitiloja hyvin saavutettavilla paikoilla.
Tätä artikkelia kirjoittaessa Itä-Pasilassa on saatettu päätökseen tyhjillään olleen liikekiinteistön purkutyö osoitteessa Asemamiehenkatu 3. Arkkitehtitoimisto Matti Hakalan suunnittelema, 1978 valmistunut toimistorakennus väistyy asuintalon tieltä. Yleiskaavan väestö- ja työpaikka-arvion mukaan Itäisen kantakaupungin asukasmäärä tulee edelleen kasvamaan 20 000 asukkaalla vuoteen 2049 mennessä. Niin sanotun purkavan täydennysrakentamisen kautta yritetään vastata tiivistämisen haasteisiin. Miten suojelulliset arvot tällaisessa ympäristössä painavat?
“Itä-Pasila on aika bulkkibetonia. Se on ongelmallinen aikakausi. 70-luku yleisesti on paljon hankalampi kuin 60-luku“, arvioi Ilonen alueen mahdollisuuksia muutospaineen alla. Rakennusperinnön säilymisen kannalta ristiriitaisia tilanteita voi tuottaa käytettyjen materiaalien kestävyys, mutta myös aikakauden aatteet suunnittelussa.
“Ihanne oli silloin neutraali systeemi, joka muuttuu mihin tahansa tarkoitukseen. Se ei varsinaisesti toteutunut Itä-Pasilassa. Muuntojoustavuus ei tuota välttämättä “arkkitehtonista laatua”, mutta siitäkin voi syntyä sellaista taitavissa käsissä. Mutta jos lähtökohta on, että kaikki voi muuttua käyttäjän mukaan ja käyttäjiä tulee ja menee, niin käyttäjä määrittelee arkkitehtonisen vaikutelman, varsinkin sisätiloissa. Jatkuvaa muutosta ei oikein voi suojella, vaikka se olisi arkkitehtuurin keskeinen lähtökohta”, Ilonen sanoo.
Pekka Helin, arkkitehti SAFA, Helin & Co.-arkkitehtitoimiston perustaja hahmottaa suojelun nykytilanteen omien kokemustensa kautta Eduskuntakiinteistöissä, Savoy-talossa ja muissa korjauskohteissa. Käytännön työssä korostuu tapauskohtaisuus ja roolien polarisoituminen. Arkkitehdin tehtävä on konkreettisessa tilanteessa sovittaa yhteen säilyttäminen, kunnostaminen ja uusiminen mm. terveyden, turvallisuuden ja olevien resurssien kanssa. Suunnittelu on vuorovaikutusta eri rooleissa toimivien asiantuntijoiden kanssa. Ohjaavaa lakia on vaikea täsmentää, konflikteihin joudutaan arvojen tulkinnoissa ja eri vaatimusten rajoilla.
Helinin mukaan purkamispaineet ovat lisääntyneet, mutta samalla yleinen suojelun ymmärrys ja arvostus. Vaikeat tapaukset nousevat julkisuuteen, kuten Rautatieasema ympäristöineen ja Tapiolan uimahalli.
Helin toteaa, että Helsingissä on toteutettu kestävyysperiaatteeseen nojaavaa olevan rakenteen tehostamista esimerkiksi vanhoilla satama- ja teollisuusalueilla. Purkavan täydennysrakentamisen hän näkee monilla alueilla suojelun ja kestävyyden arvovertailuna.
“Ei pitäisi mennä raivaamaan metsiä ja rakentamaan laajassa mitassa Sipooseen tai Pohjois-Espooseen. Pitää tiivistää ja Helsinki tekee sitä hyvin esim. brown field developmentin muodossa Pitää tiivistää siellä, missä olevia suojeluarvoja ei uhata.”
“Itä-Pasilan toimistot ovat hyvien liikenneyhteyksien keskellä. Keskuspuisto on lähellä. Minusta siinä on paikka huolelliselle vertailulle: mitä kannattaa säilyttää, mitä uusia ja mitä täydentää asunnoiksi. Jos kuitenkin on perusteltua säilyttää jotain sellaista, millä ei ole selkeitä suojeluarvoja, niin asemakaavassa voidaan käyttää muita instrumentteja. Pidetään vanhan kaavan rakennusoikeus ja käyttötarkoitus. Saadaan edullista tilaa”, Helin sanoo.
Käyttötapa edellä?
Juha Ilonen näkee rakennuksien uusiokäytön hyvänä kompromissina, kun uutta sovitetaan vanhaan käyttötarpeet oikein huomioiden. Erityisen onnistuneena hän mainitsee Espoon taidemuseo EMMAn, joka löysi tilat Aarno Ruusuvuoren suunnittelemasta Weilin+Göösin painotalosta, missä tehdastyöhön tarkoitetun avoimen tilan potentiaali hyödynnettiin (Airas Arkkitehdit Ky, 2006). Uutta käyttöä vanhaan sovitettaessa on tärkeää löytää oikeat käyttäjät. Se tapahtuu jo ennen kuin suunnitteleva arkkitehti astuu kuvaan.
Teollisuus- ja liiketilat ovat usein muutosten kohteina. Kiistelty, vaikeasti suojelun piiriin asettuva rakennustyyppi on perinteinen lähiöostoskeskus. Ilonen kertoo osallistuneensa mm. keskusteluun Kulosaaren ostoskeskuksesta. Erkki Karvisen suunnittelemaa, 1960 valmistunutta ostoskeskusta koskeva kaavamuutos on sittemmin kaatunut korkeimmassa hallinto-oikeudessa puutteellisesti valmisteltuna. Kulosaaren ostoskeskuksen kohdalla Ilonen lopulta päätyi kannattamaan purkamista ja aukion rakentamista tilalle. Esitetyssä suojelussa rakennuksen huoltotilat ja katujulkisivu saivat kaiken huomion, mutta sisäpiha olisi menettänyt täysin ominaisluonteensa.
Hieman samoilla linjoilla on Pekka Helin. Hän nostaa esille, että kaupunkitilan ja -kuvan suojelu on yhtä relevanttia kuin itse rakennusten. Tila on kvaliteetti, sillä on suuri merkitys. Erityisesti se tulee näkyväksi olevassa historiallisessa rakenteessa.
“Kulosaaren tapauksessa lähestytään suojeluaspektina ehjän kaupunkikokonaisuuden identiteettiä. Täytyy ymmärtää alueen historia, mittakaava ja rakentamisen ominaislaatu. Jos sinne tuodaan nykytyyliin 8-kerroksista kaupunkiseinää ja vähän erilaiset parvekkeet ja kattomuoto, tuloksena on kauhistus.”
“Jos rakennusta itsenään ei arvosteta, niin en tarkoita etteikö sitä voisi korvata, mutta skaalan kanssa on oltava tarkkana”, Helin sanoo.
Suojelun ollessa tällä erää hyvällä tasolla, täytyisi myös sen jatkuvuus taata. Arkkitehtien piirissä on oltu huolestuneita rakennusperinnön suojelun lainsäädännöllisestä kehityksestä: SAFA on jättänyt asiasta toukokuussa 2020 lausunnon, jossa vaaditaan rakennusperintölakiin luonnostellun ns. poikkeusmenettelymomentin tarkentamista.
Ilosen mielestä rakennussuojelua ei kannata lähteä korjailemaan jälkikäteen: poikkeamisen mahdollisuus on jo nyt valmiiksi sisällytetty useimpiin suojelumääräyksiin.
“Meillä on aika tiukka suojelu ja siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta jos siihen tällainen kannustava lisäpykäläpoikkeaminen sallitaan porsaanreiäksi, se romahduttaa koko tarkoituksen. Ainahan suojeluun sisältyy harkintaa, se on jo lausuttu suojeluperiaatteessa”, Ilonen sanoo.
“Joissain kohteissa suojelumääräys voi olla kirjattuna yleisemminkin, joissain saisi olla lisää tarkkuutta. Mutta perusteet, miksi suojellaan, pitäisi olla selkeät ja kaikkien ymmärrettävissä. Jos jätetään yleinen poikkeamismahdollisuus, sitä tullaan testaamaan koko ajan ja monessa paikassa”, Pekka Helin puolestaan arvelee.
Suojelun raamien vetäminen tarkasti, ilman mahdollisuuksia poikkeamiin myöhemmin on toki haasteellista sekin. Rakennukselle tehdään tavallaan sadan vuoden käyttöohjetta, ellei pidemmällekin? Vastauksena tällaisen ennakoinnin haasteisiin Helin peräänkuuluttaa ammattitaitoa ja riittävää rakentamiskulttuurin koulutusta rakennustoiminnan johtoon, myös kunnallisen päätöksenteon pariin suuntautuville.
“Tässä toiminnassa tulee olla todella pätevää, sivistynyttä osaamista ja meillä pääsääntöisesti onkin. Oma kokemukseni onkin, että kun keskustellaan Kaupunginmuseon ja Museoviraston kanssa, täytyy argumentaation olla erittäin vahvalla pohjalla. Ja toisaalta olen itse ollut prosesseissa museaalisen näkökulman edustajana, jolloin pahimpia konflikteja onkin se, kun eteen tulevat terveydelliset ja turvallisuuden vaatimukset”, Helin sanoo.
Suojelun perustana olevat arvot muuttuvat
Miia Perkkiö luottaa suojelun hyvään nykytilaan, eikä koe, että vaikkapa 60-lukuun kohdistuisi nyt erityistä antipatiaa. Päinvastoin, hän näkee positiivisena kehityksen, jonka myötä on alettu arvostaa laajempia kokonaisuuksia ja rakennuksia osana ympäristöä. Samalla esimerkiksi sodanjälkeiset, melko tavanomaisetkin talot ovat saaneet ymmärrystä. Vielä ilahduttavampaa on, että 70- ja 80-luvun rakennuskantaakin aletaan vähitellen arvostaa.
Rakenteiden kestävyyden, materiaalivalintojen ja alkujaankin lyhyeksi ajatellun elinkaaren ongelman hän kuitenkin tiedostaa. Se on nyt erityisen ajankohtainen kysymys myös rakennussuojelun näkökulmasta.
“Kertakäyttökulttuurin aika on kuitenkin nyt ohi. Velvollisuus tässä ja nyt on toimia sen eetoksen puitteissa eli korjata ja vaalia olemassa olevia rakennuksia: olemassa olevan rakennuskannan korjaamatta jättäminen tai purkaminen on resurssien tuhlaamista. Toinen tärkeä lähtökohta on rakennusten säilyttäminen todisteena omasta ajastaan, niiden kulttuurisen merkityksen ymmärtäminen.”
Entä jos suojelupäätöksistä poikkeamista perustellaan rakennuksen käytöllä? Suojellaanko silloin itse rakennusta vai käyttöä? Perkkiö suhtautuu varauksellisesti siihen, että suojelukohteiden tilanne näin paranisi, mutta ei myöskään tyrmää ajatusta käytön roolista ohjaavana tekijänä. Käyttöarvo ja suojelullinen arvo eivät kuitenkaan voi olla keskenään synonyymejä.
“Voihan olla ihan mahdollista, että jokin kohde on suojeltu käytön takia, kun esim. käyttötarkoitus on poikkeuksellinen. Liian rajaavat lainkirjaukset voivat olla vaarallisia, mutta toisaalta säännöt täytyy määritellä, sillä muuten tulkinnanvaraisuudesta tulee uhka rakennusperinnön säilymiselle.”
Perkkiön mukaan nykyään toistuu jo liiaksi argumentti siitä, että “käyttö on parasta suojelua”. Hän kertoo itsekin yhä puolustavansa ajatusta, paitsi tilanteissa, joissa siitä tulee väline rakennusten kohtuuttoman muuttamisen sallimiseksi. Perkkiö muistuttaakin, ettei mikä tahansa käyttö ole parasta suojelua: vaaditaan myös rakennuksen historiaan ja arvoihin yhteensopiva käyttö ja käyttäjä, joka ymmärtää rakennuksen merkitykset ja arvot.
“Rakennusperinnön säilyttäminen edellyttää restauroinnin keinoja. Suojelukin menettää merkityksensä, jos korjaustavat ovat ristiriidassa restauroinnin periaatteiden kanssa. Kasvojenkohotustyyppiset toimenpiteet eivät kuulu rakennussuojelun kenttään.”
Lopuksi Perkkiö peräänkuuluttaa suojelun luonnetta muunakin kuin itseisarvona. Jo mainitun Kulosaaren ostoskeskuksen kohdalla hän muistuttaa jälleen asukkaiden ja kansalaiskeskustelun aktiivisuudesta.
“Vaikka kohde ei olisi suojeltu, se ei saa olla este sen säilymiselle. Minusta on nurinkurista, että usein vasta suojelupäätös saa ihmiset ymmärtämään kohteen merkityksen ja sen säilymisen tärkeyden. Suojeltavia kohteita tulee koko ajan lisää. Ja jopa hyvin arkistenkin paikkojen, kuten tuo Kulosaaren ostari, säilyminen osana elinympäristöjämme on tärkeää, olipa ne sitten suojeltu tai ei.”