Kenen ääni kuuluu suojelussa?

Aki Davidsson ja Jaana Tarkela, arkkitehdit SAFA, ovat Helsingissä ja Berliinissä toimineen Arkkitehdit Davidsson Tarkela -toimiston perustajat. He vastasivat kysymyksiin suojelun roolista ja prosesseista suunnittelussa ja korjausrakentamisessa. ETH Zurichin arkkitehtuuriosastolla työskentelevä ja väitöskirjaansa viimeistelevä taidehistorioitsija ja kuraattori Markus Lähteenmäki puhui arkkitehtuuriin liittyvän keskustelukulttuurin, median ja instituutioiden roolista.

Blogin seuraava osa tulee käsittelemään Helsingin Etelärannan kehittämistä. Lukijoilta pyydämme jälleen kommentteja ja avoimia kysymyksiä 22.12. mennessä: hesasafa@safa.fi

Viime kerralla meitä askarrutti Itä-Pasilan tulevaisuus, 1960- ja 70-lukujen rakennuskannan kohtalo sekä purkava täydennysrakentaminen. Palataan vielä hetkeksi 60-lukuun ja tuolloin vallinneeseen ilmapiiriin. “Purkuvimma” on sanana palannut osaksi tunteisiin vetoavaa arkkitehtuuripuhetta. Miten suojelukeskustelua voitaisiin normalisoida ja suhteuttaa nykyhetkeen ilman liian räikeitä vertauksia? Aki Davidsson ja Jaana Tarkela, arkkitehdit SAFA, muistuttavat, että arkkitehtuurin kenttä on kuitenkin toinen kuin 1960-luvulla, vaikka vertailukohtia edelleen haetaan.

“Silloin ei ollut rakennussuojelua sellaisena kuin nyt sen tunnemme. Vasta Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin Kenen Helsinki -pamfletti toi uuden näkökulman rakennussuojeluun. Suojeluasiat ovat terävöityneet kaavoituksessa ja koulutuksessa”, sanoo Tarkela. Hän arvelee, että 1960-luvun suruton purkuaalto on jättänyt pitkäkestoisen jäljen, jota edelleen vieroksutaan. Pidettyjä rakennuksia jäätiin kaipaamaan.

Se, että suojeluarvot kehittyvät, mutta vertauskuvia haetaan yhä 1960-luvulta, liittyy jälleen suojeludebatin laatuun. Davidsson ja Tarkela haluavat omassa praktiikassaan noudattaa avoimempaa, keskustelevaa lähestymistapaa, jossa ei kaivauduttaisi juoksuhautoihin.

“Pitkän uran aikana olemme kaivanneet keskustelua, jossa tuodaan esille perusteltuja ja selkeitä mielipiteitä, vaikka ne olisivatkin epätavallisia”, sanoo Davidsson. Hänen mielestään esimerkiksi vertaukset 1960-luvun purkuvimmaan nykyarkkitehtuurissa ovat provosoivia: ”Kun tuollaisia vertauksia esitetään, sillä voi aika tarkoitushakuisesti tehdä nostoja ja saada huomioita – voi vain pohtia, mikä on motiivi”, kysyy Davidsson.

Kun tuollaisia vertauksia esitetään, sillä voi aika tarkoitushakuisesti tehdä nostoja ja saada huomioita – voi vain pohtia, mikä on motiivi.

Davidssonin ja Tarkelan mukaan aiempaa tilannetta ei voi mitenkään verrata siihen huolelliseen, ”suurennuslasin alla” tapahtuvaan harkintaan, jota mahdollisen purkamisen edellä nykyään tehdään. Herääkin kysymys, eikö rakennussuojelun nykyistä ammattitaitoa tunnisteta? Vai eikö suojelutyö ole tarpeeksi näkyvää, jos kyse ei ole konservoivasta korjaamisesta tai suuren profiilin historiallisista kohteista?

Lisää äänenpainoja arkkitehtuurikritiikkiin

Suojelu on myös osa suunnittelevien arkkitehtien toimenkuvaa, mutta siitä ulospäin viestiminen ei yleensä sisälly toimeksiantoihin. Keskustelua käyvät projektien osapuolet ja usein se on luonteeltaan reaktiivista.

Markus Lähteenmäki toteaa, että hänen mielestään koko suomalaista suojelukeskustelua vaikeuttaa vakavasti otettavien äänten puute. Rakennusperintöön liittyvä keskustelu on pirstaloitunutta, eikä ole yhteismitallisia näkökulmia tai kieltä, jolla lähestyttäisiin rakennettua ympäristöä tai sen arvoja. Instituutiot ovat vaitonaisia. Silloin julkinen kuva suojelusta pelkistyy viranomaistyöksi.

“Oikeastaan Museovirasto erottuu ainoana tällaisena tahona, jolla on yhtenäinen näkemys suojelusta. Erityisluonteensa vuoksi se ei osallistu aktiivisesti keskusteluun, vaan antaa lausuntoja”, Lähteenmäki toteaa. Lausuntojaan niukasti kommunikoiva viranomaistaho ei voi myöskään puolustautua, kun se leimataan kiusantekijäksi tai edistyksen jarruksi. Viimeinen sana jää sijoittajille ja poliitikoille, jotka ajavat omien taustaryhmiensä etuja.

Tällainen polarisaatio on Lähteenmäen mukaan osa suurempaa  arkkitehtuuridiskurssin köyhyyttä: päivälehdet eivät kirjoita arkkitehtuurista monitahoisena kulttuurisena, poliittisena ja teknisenä kokonaisuutena. Kulttuurilehdet eivät huomioi arkkitehtuuria, se esitellään korkeintaan osana jotain muuta ilmiötä. Arkkitehtuurikritiikki puuttuu ja näin myös kieli ja standardit arkkitehtuurin lähestymiseen:

“Suomessa on ammattikunnan oma diskurssi ja sitten on jonkinlainen yleinen populaari diskurssi, mutta sitä ei oikein voi jäsentää. Tämä kaikki reflektoituu päätöksentekoon. Ei ole kieltä puhua asioista tai haastaa näkemyksiä”, arvelee Lähteenmäki.

Mistä dialogi syntyy?

Tällä hetkellä arkkitehtien parissa on luottoa tulevaan opetus- ja kulttuuriministeriön esitykseen Suomen arkkitehtuuripoliittiseksi ohjelmaksi. Ohjelman tavoitteena on huomioida muun muassa kulttuuriperintö, arkkitehtuurin kritiikki, teoria ja tutkimus, sekä arkkitehtuurikasvatus ja osallistaminen. Aiemman ohjelman ollessa vuodelta 1998 täytyisi hankkeen pystyä vastaamaan myös nykyajan haasteisiin.

Myös Davidsson ja Tarkela ovat listanneet suojelun olennaisiksi haasteiksi arkkitehtuurikeskustelun muodon ja laadun. Davidssonin mielestä kansalaisyhteiskunta tuottaa tänä päivänä hyvin paljon ääntä ja värikkäitä mielipiteitä, “some-pulputusta”, ja se saattaa pohjustaa myös arkkitehdin ajattelua ja suhtautumista omaan työskentelyyn. “Julkista keskustelua täytyy olla, mutta ei voida hylätä sitä, että tarvitaan samalla asiantuntijuutta”, Davidsson summaa.

Julkista keskustelua täytyy olla, mutta ei voida hylätä sitä, että tarvitaan samalla asiantuntijuutta.

Tarkela näkee, että asiantuntijuus on alalla hyvällä tolalla ja arkkitehti on yksi osa ammattilaisten pitkää ketjua. Todellisiin referensseihin perustuvat pätevyysvaatimukset ja todennettu osaaminen eivät ole katoamassa mihinkään kansalaiskeskustelun myötä. Tarkela muistuttaa, että arkkitehti ei ole koskaan yksin suojelurakennuksen korjaushankkeessa. Arkkitehti tekee yhteistyötä esimerkiksi monien viranomaistahojen kanssa niin, että lainsäädäntö tulee huomioiduksi. Käsityksen hyvästä toteutuksesta arkkitehti muodostaa nojaten paitsi omaan ammattitaitoon ja kokemukseen, myös eri asiantuntijoiden kanssa neuvotteluun.

“Peruskorjauksissa, ja nimenomaan suojeltujen rakennusten peruskorjauksissa ja täydentämishankkeissa, joutuu tekemään niin monta varasuunnitelmaa ja vaihtoehtoa, että ykkösajatus ei aina pääse maaliin. Edellytys on, että pystyy muuttamaan suhtautumistaan hankkeeseen ajan myötä”, Tarkela sanoo.

“Siinä on varmasti aika paljon persoonaankin liittyviä ulottuvuuksia, mutta meidän linjavetonamme, ja suojelusta vastaavana suunnittelevana arkkitehtina, sanon aina, että projektiin täytyy jäädä ajattelulle varaa. Täytyy myös voida seistä oman perustellun näkemyksensä takana. Suunniteltavaa rakennusta, myös suojeltua, pitää pystyä arvioimaan oman näkemyksensä pohjalta. Suunnittelevan arkkitehdin päässä syntyy kokonaisnäkemys, jonka puolesta argumentoinnille on jäätävä tilaa”, kuvailee Davidsson hankkeiden parissa käytävää keskustelullista mallia. Työ on kuitenkin viime kädessä erilaisten näkemysten yhteensovittamista.

Arkkitehtuuri on argumentointia

Myös Lähteenmäki peräänkuuluttaa argumentaation roolia ja perusteltuja ratkaisuja. Hänen toiveensa olisi, että näitä perusteluja kuultaisiin edelleenkin enemmän julkisilla areenoilla: median lisäksi laadukkaamman arkkitehtuuridiskurssin vaatimusta pitäisi ulottaa myös muiden luonnollisten tahojen suuntaan. Mitkä tahot sitten voisivat luoda uutta keskustelukulttuuria?

Hänen mukaansa on vaikeaa lähteä rakentamaan tyhjästä sitä, mitä meillä ei ennestään ole. Suojeluratkaisutkin muuttuisivat ymmärrettävämmiksi, kun kehittyisi keskustelukulttuuria, käsitteiden ja historian tuntemusta sekä kriittisyyttä.

“Huomioni ei kiinnity vain standardeihin, vaan niiden perusteluihin. Yksinkertainen esimerkki on se, kun puhutaan Helsingin “kaupunkikuvasta” ja perustellaan sillä jotain ratkaisua. Mitä se tarkoittaa? Ammattilainen tietää täsmälleen, mitä se tarkoittaa: että on osaavasti, pitkään ja harkitusti arvioitu, mitkä ovat rakennetun ympäristön arvot ja niihin vaikuttavat tekijät. Museovirastolta löytyy pitkään kehitetyt ja perustellut rakennetun kulttuuriympäristön selvitykset. Mutta kaupunkikuva on myös termi, jonka viestintätoimisto voi ottaa käyttöön perustellessaan jotain täysin päinvastaista, sen voi painaa lehteen, ja se menee läpi. Ja se jää viimeiseksi sanaksi, koska mikään instanssi ei vastaa siihen.”

Lähteenmäki pelkää, että keskustelua käydään huolimattomasti ja samalla instituutiot vaikenevat, vaikka niiden pitäisi tuottaa läpinäkyvämpää keskustelua siitä, mitä halutaan säilyttää, kun pyritään suojeluun. Hiljalleen hämärretään suojelulliset arvot, kunnes kukaan ei enää hahmota, mistä oli kyse. Häntä häiritsevät valtasuhteet isoissa hankkeissa kuten tapaukset Lapinlahti ja Helsinki Garden:

“Mietin, että jos täytyy mobilisoida kaikki Suomen kulttuurivaikuttajat yhtä viestintätoimiston heittoa vastaan, niin asiat ovat pahasti epätasapainossa. Eikä Lapinlahden saamasta huomiostakaan riittänyt mitään muille hankkeille kuten Nordiksen gryndaukselle.”

Entäpä suojelun tulevaisuus? Vanhan rakennuskannan arvottamisen suhteen Lähteenmäki näkee vielä yhden uhkakuvan: kapeassa keskustelukulttuurissa tapahtuvan sukupolvenvaihdoksen.

“Jos tilanne on nyt se, että ammattilaiset on ainoa ryhmä, joka ymmärtää ja puolustaa 1960-lukua, koska kellään muulla ei tällaisessa keskustelukulttuurissa ole syntynyt sitä mandaattia, eikä työkaluja, niin se muodostaa lopulta ongelman. Merkitseekö se rakennuskanta seuraaville sukupolville mitään? Ja kuka puolustaisi 1970- ja 80-luvun arkkitehtuuria nyt kun se tuntuu arkkitehtuurikunnalle olevan vielä liian lähellä, jotta sen puolesta voisi vapautuneesti puhua?”, Lähteenmäki kysyy. Hän kuitenkin suhtautuu toiveikkaasti siihen, että purkava tai olemassa olevaa kaupunkitilaa haaliva kiinteistökehittäminen jossain vaiheessa hidastuisi.

Jos jatkossa kysytäänkin että kuka uskaltaa olla rakentamatta?

“Jos jatkossa kysytäänkin, että kuka uskaltaa olla rakentamatta? Tiedostettaisiin, mistä se paine tulee, mitkä voimat ja arvot purkamisen, ja sen myötä myös rakentamisen taustalla vaikuttavat. Mutta tämän kysymyksen pitäisi tulla ammattikunnan ulkopuolelta ja myös vastaus siihen pitäisi kuulua sitä kauemmas.”

Hyvä suojelu tiedostaa historian lisäksi tulevaisuuden ongelmat

Davidsson ja Tarkela ovat yhtä mieltä siitä, että arkkitehti voi jäädä kiperään paikkaan kehittämisen ja suojelun väliin, mutta suunta on kohti järkevämpää suojelun tarpeiden arviointia: usein suunnittelijoita syytetään siitä, että rakennussuojelua pyritään vesittämään perustelemalla muutokset kestävällä kehityksellä tai terveydellisyydellä tai turvallisuudella. Enemmänkin kyse on tulevaisuuden näkymistä, joita rakennussuojelu ei vielä ole hahmottanut.

Miten esimerkiksi vierastettu rakennusten käyttötarkoitusten muuttaminen näyttäytyy hiilineutraaliuden ajassa? Davidsson ja Tarkela arvelevat, että historiallisten rakennusten muutostarpeista ja niiden suojeluun liittyvistä ongelmista kumpuaa tiettyä varovaisuutta esimerkiksi konversioita kohtaan, vaikka nykyään tuntuisi, että sellaiset menetelmät olisivat mitä parhain asia. Konversioiden merkitys tulee korostumaan: käynnissä on hidas käyntiinlähtövaihe, joka kehittyy rakennussuojelussa vallalla olevien käsitysten kanssa hieman viiveellä. Perinteisesti on ajateltu, että käytön täytyy alistua suojelutavoitteille. Se on ohjenuora, joka usein muodostaa pääkonfliktin yksittäisten rakennusten suojelukysymyksissä.

“Tällaisten kysymysten parissa me tällä hetkellä painimme ja pyrimme kehittämään vastauksia. Esimerkiksi ympäristönsuojelu – sehän on laajentuma rakennussuojelukäsitteelle. Mitä jos suojellaan vain tarkoituksenmukaisuuden periaatteella vaikka vain vanhan betonirakennuksen runko?” Davidsson kysyy viitaten viime jutussa käsitellyn Itä-Pasilan rakennuskannan haasteisiin. Tähän kysymykseen he pyrkivät hakemaan konkreettisia käytännön vastauksia kiertotaloushankkeessa Itä-Pasilassa.

“Käyttötarkoituksen muutoksissa on parhaimmillaan syntynyt aivan viehättävää uutta ympäristöä. Sellaista, joka sitoutuu hetken ja muodostaa myöhemmin kulttuurihistoriaa. Rakennettu ympäristö, hyvässä ja pahassa, on muodostunut jatkuvassa muutosten virrassa. Miksi juuri tämä aika olisi se, jossa vedettäisiin viiva kaiken päälle ja todettaisiin, että kaikki on nyt valmista?”, Davidsson toteaa.