Aalto-yliopiston tilasuunnittelun professori Pentti Kareoja toteaa, että kaupunkisuunnittelussa on tapahtunut selvästi paradigmamuutos. Hänen mukaansa aloitteiden tekijät tulevat nykyään muualta kuin kaupungin sisältä. Toisaalta vilkkaan rakentamisen Helsingissä tonttimaata on yhä rajatummin, vaikka suunnittelun kentälle mahtuu nyt enemmän pelaajia.
“Esimerkiksi maankäyttösuunnittelu on tullut tempoilevammaksi ja vähemmän ennakoitavaksi, koska hankkeisiin ryhtyviä pulpahtelee sieltä täältä. Sekin on eräänlaista osallistamista, kun ajatellaan että osallistaminen ei ole vain passiivista vastaanottoa. Tilaajat ja hankkeisiin ryhtyvät voivat nähdä sen niin, että he aktiivisina toimijoina edustavat kansalaisia, mutta heillä toki on myös erilaiset resurssit ja tulokulma”, Kareoja sanoo.
Kareojan mukaan vanhasta lineaarisesta kaupunkisuunnittelusta, jossa ensin määritellään tietty tahtotila ja kaupunkirakennustaiteelliset tavoitteet, on siirrytty vapaampaan improvisaatioon. Siksi kehittämistä on oltava hetkessä valmis kommentoimaan ja reagoimaan. Se on lähtökohtaisesti vaikeampi prosessi hallita, ja pitkäaikainen harkinta jää usein puuttumaan.
“Tuntuu, että jopa hätäillään päätöksiä vaiheessa, jossa ne eivät ole ehtineet kypsyä tai läpäisseet kaikkia kommentointikierroksia tai näkökulmia. Tai kuunnellaan kommentteja vain, koska niin kuuluu tehdä. Kansalaiskommenttien läpikäymisen vaikutus todellisuudessa on vain se, että suoritetaan yksi pakollinen rasti.”
Kareojan mielestä isoissa kehityshankkeissa olisi järkevää käydä mahdollisimman paljon dialogia. Myös kaupunki saisi olla mahdollisimman avoin uusille ideoille. Tämän hetken tilanteessa on hänen mukaansa positiivista se, että kentällä on paljon kilpailua ideoista ja paikoista.
“Toisaalta, jos kaikki tuodaan heti julkiseen keskusteluun kiisteltäväksi, niin ideointi monopolisoituu siten, että se on lopulta ainoastaan kaupungin tehtävä, tai ulkopuolisilla kehittäjillä ei enää ole insentiiviä osallistua. Ei hankkeita tarvitse sukkana vetää läpi, mutta voi myös syntyä ilmapiiri, jossa koetaan, että mitään ei saa enää ehdottaa”, Kareoja lisää.
Myös arkkitehti Eero Lundén Lundén Architecture Companysta toivoo pitkäjänteisen keskustelun kulttuuria. Suuren mittakaavan hankkeet on liian helppo tyrmätä yhdeltä kädeltä, jos suunnitelmat vain levitetään pöydälle ilman riittävää pohjustusta.
“Isojen kehityshankkeiden menestymisen ja muutoksen aikaansaamisen kannalta on tärkeää, kuinka avoimesti ja pitkään keskustelua hankkeiden ympärillä jaksetaan käydä. Se vaatii aikaa ja sitä, että yhteistä ymmärrystä luodaan todella laajasti. On oltava valmis kuulemaan eri näkökulmia ja oltava avoin sille, että asiat kehittyvät. Se koskee myös suunnittelijaa itseään, koska harvoin oma idea on heti valmis. Julkisissa hankkeissa aika nopeasti otetaan kantaa, onko tämä suunnitelma hyvä vai ei. Yleensä se välitön reaktio on, että ehdotus on ‘huono’. Siksi asioiden täytyy antaa kypsyä ja niistä on tehtävä ymmärrettäviä myös itselle. Aika on tärkeä komponentti”, painottaa Lundén.
On oltava valmis kuulemaan eri näkökulmia ja oltava avoin sille, että asiat kehittyvät.
Helsinki täydentyy tällä hetkellä myös täysin uusille alueille ja kaupungin reunoille. Lundénin mukaan ajatus kaupungin kasvusta on harhaanjohtava, jos takerrutaan vain alueiden kehittämiseen ydinkeskustassa. Keskustan eläväisyydestä on pidettävä huolta. Täydentämällä kaupunkikeskustaa tullaan asukkaiden ja yrittäjien arkea lähelle ja muutetaan sitä. Siksi muutoksesta kommunikointi on tärkeää.
“Komplekseja asioita on vaikeaa tehdä ymmärrettäviksi ja yleiseen keskusteluun pitäisi pystyä tuomaan mukaan myös arvoja. Ei viisaus asu ainoastaan yhdessä ammattikunnassa, vaan kaupunkisuunnittelussa on kuultava muitakin. Mutta jos lähdetään vain jollekin kyselykierrokselle, niin keskustelu menee helposti sivuraiteille ja populismiin. Jos kysytään, tulisiko Elielinaukiota kehittää, vastaus on automaattisesti, että ei tehdä mitään”, Lundén sanoo.
Mikko Leisti, kaupunkiaktiivi ja toimitusjohtaja, Sofia Helsinki, uskoo että kokonaiskuva kiistanalaisissa hankkeissa saattaa olla usein hukassa. Ihminen on kiinnostunut toisaalta detaljeista ja toisaalta isosta kuvasta. Rakennuksen väri herättää intohimoja, ja toisaalta haaveillaan isoista kokonaisuuksista. Esimerkkinä hän mainitsee Eliel Saarisen Munkkiniemi–Haaga-suunnitelman, joka nousee edelleen toistuvasti mediassa esiin. Kaikki mikä jää mittakaavassa keskelle, on vaikeampaa hahmottaa.
“Jos mietitään vielä tuota Etelärantaa, niin sen kohdalla esiteltiin jo vuosia aiemmin laajoja kehitysnäkymiä alueeseen. Tällaista tarvittaisiin lisää, ennen kuin käynnistetään varsinaista suunnittelukilpailua. Ihmiset haluavat nähdä kokonaisvision. Katsottaisiin aihetta ensin vähän kauempaa ja näytetään, että tämä on se koko kuva. Tai ei keskityttäisi vain Elielinaukioon, vaan mietittäisiin ensin, mitä merkitsee rautatieasema? Kaupunkiin saapumisen ja kohtaamisten paikkaa. Paikkaa johon pääsee liikkumaan helposti. Paikkaa jolla on toista sataa vuotta historiaa. Maalataan kuva siitä, mikä paikan rooli ja alueen identiteetti on. Sitten tutkitaan, kuinka Elielinaukion kehittäminen voisi täydentää tätä tarinaa”, Leisti sanoo.
Leistin mukaan esimerkiksi kaavoituksessa arkkitehdit osaavat hahmottaa kokonaiskuvan. Kaavoitus on asia, jonka avaaminen voisi tuoda paljon syvyyttä siihen, miten kaupunkilaiset, investorit ja tulevat yrittäjät voivat miettiä osaansa kaupungin tulevaisuudessa. Kun näkymä syvenee, se myös avautuu uudella tavalla ja eri tahot osaisivat lähteä mukaan ehdottamaan kehitysideoitaan järkevältä pohjalta. Samalla kasvaisi arkkitehtuurin ymmärrys ja mahdollisuuksien avaaminen.
“Nyt jos pienempi porukka yrittää kehittää ja aloittaa uutta, varsinkin kun se luonnollisesti tapahtuu täysin omilla varoilla ja ilman sitoumusta, ei kauhean monen ole mahdollista lähteä mukaan. Näin kaupungin tekeminen on harvojen hallussa. Kiinnostavaa on, että kaupunkikulttuurin ja liike-elämän muutokset sitten aina kuitenkin tuovat jotain uutta ja aina ilmaantuu joku juttu, joka muuttaa kulmakunnan täysin: ravintoloita, tapahtumapaikkoja, pop-uppeja tai muita toimijoita. Jos tulee vapaa paikka kaupungissa, niin kyllä se täyttyy, ja aina löytyy jotain hetkellistä. Kuinka osattaisiin nähdä se isossa suunnitelmassa etukäteen?”, Leisti kysyy.
Arkkitehtuurikilpailut ja joustavuus
Pentti Kareoja on arkkitehtuurikilpailujen yhteydessä seurannut keskustelua päättäjien ja kaupungin organisaation kautta. Viimeisimmäksi hän on ollut mukana tuomaroimassa Elielinaukion ja Asema-aukion alueen kehittämiseksi järjestettyä Uusi Eliel -kilpailua. Vaikka kenttä elää muutoksessa, Kareoja toivoo, että etenkin prominenteissa hankkeissa arkkitehdit ja SAFA voisivat säilyttää jalansijansa.
“Tämä on nyt henkilökohtainen mielipide: kun SAFA ei lähtenyt mukaan Elielinaukion ja Eteläsataman kilpailuihin, jäi käyttämättä mahdollisuus, että sisältäpäin olisi voinut päästä vaikuttamaan enemmän. Pakko todeta, että ajat muuttuvat ja kilpailuinstituutiokin elää. Siinä on riski marginalisoitua pois päätöksenteosta. Kaikkein tärkeimmät ja rakennustaiteellisesti merkittävät kohteet – niissä olisi hyvä olla SAFA mukana. Ymmärrän kyllä, että nämä hankkeet ovat komplekseja ja niissä pitää myös olla jatkuvasti varpaillaan”, Kareoja arvelee.
Kaikkein tärkeimmät ja rakennustaiteellisesti merkittävät kohteet – niissä olisi hyvä olla SAFA mukana.
Eero Lundén puolestaan kysyy, mikä oikeastaan on arkkitehtuurikilpailun perimmäinen tarkoitus. Kohtaavatko toiveet ja tarpeet lopulta toteutuksessa?
“Arkkitehtuurikilpailun idea kai on, että saataisiin jotain, mitä ei tiedetä ennalta. Toisaalta kilpailu myös määrittelee reunaehdot sille, miten ulkopuolelta se ratkaisu voi tulla. Perinteinen kilpailu toimii parhaiten, kun tiedetään, mitä halutaan toteuttaa. Silloin ehdotuksia voi myös sen perusteella arvostella”, arvelee Lundén.
Lundénin mielestä suuremmat kaupunkikehityshankkeet voivat kuitenkin toimia päinvastoin. Lopputulos pitää voida jättää tarpeeksi avoimeksi kilpailumenettelyssä. Jos sitä rajataan liikaa, saatetaan liian tiukalla arvioinnilla estää parhaan lopputuloksen saavuttaminen. Omakohtaisena esimerkkinä hän mainitsee Tampereen asemakeskuksen suunnittelun:
“Ehdotimme rakentamista eri paikoille kuin kilpailussa oli määritelty. Se tarkoitti lisää investointeja ja työtä, mutta parempaa lopputulosta. Koen että omassa suunnittelutyössä tärkeintä on prosessi, jossa asetetaan selkeät päämäärät ja käydään avoimesti keskustelua. Mutta ulkoa tulevista määrittelyistä pitää voida myös poiketa. Kun isoissa kaupunkisuunnitteluhankkeissa tehdään kilpailutuksia, pitää vaatia että strategiset tavoitteet toteutuvat, mutta suunnittelijalla täytyy olla myös vapautta päästä päämäärään. Jos tehdään liian tiukat raamit etukäteen, niin miksi tehdään yleensäkään kilpailu? Kilpailun järjestäjä ei parhaimmassa tapauksessa tiedä, mitä tulee lopputulokseksi. Se on mahdollista vain kun viitekehys on tarpeeksi avoin”, Lundén sanoo.
Mikko Leistin mukaan arkkitehtuurikilpailussa jokainen tekee parhaan mahdollisen “arvauksen”, jonka joku lopulta pääsee toteuttamaan, jos projekti pääsee valitusten läpi etenemään. Kohteen tulevaa menestystä ajatellen hän muistuttaa, että sama suunnittelukierros ja -kysymykset joudutaan käymään useasti läpi. Suunnitteluvarauksen saatuaan rakennuttajatahon ja valitun arkkitehdin täytyy uppoutua vielä syvemmin hankkeeseen.
“Voisiko sitä syventämistä tehdä jotenkin muuten ja muilla resursseilla. Merkittävissä kohteissa, jotka tulevat kiinnostamaan ihmisiä, olisi oltava keskustelupohja rakennettuna valmiiksi. Annetaan aihe vapaasti käsiteltäväksi ja sitten vasta tehdään kilpailu. Näin saataisiin ehkäpä parempia suunnitelmia kisaan jo heti alkuun”, Leisti sanoo.
Miten yleisöä kuunnellaan oikein?
Vuorovaikutusta osallisille, viranomaistyhteistyötä ja muutoksenhakumahdollisuutta edellytetään jo nyt maankäyttö- ja rakennuslaissa. Kaavoitukseen osallistuminen niille, joiden oloihin tai etuihin vaikutetaan, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys ja joskus suunnitelmat tulevat ilmi kuin yllätyksinä. Onko työläs valitusmenettely lopulta ainoa yleisön äänitorvi? Entä onko maallikoille riittävästi tietoa prosessista tarjolla tai ymmärrystä siitä, mikä kehityshankkeiden puitteissa on mahdollista?
Eero Lundén arvioi, että useimmiten kaupunkikehityshankkeissa asukkaat ymmärtävät paikalliset arvot paljon paremmin kuin kehitystyötä tekevä konsultti. Toisaalta on väärin olettaa, että paikallisilla on tieto siitä, miten asioita voidaan kehittää. Osallistamisen täytyisikin olla dialogia, jossa esitellään vaihtoehtoisia skenaarioita, tuotaisiin haasteet näkyviksi ja kerrottaisiin, mikä kaikki on mahdollista. Tavoitteena olisi rakentaa pohja sille, että asukkaat yhdessä ymmärtävät hankekokonaisuuden ja kokevat saavansa vaikuttaa. Tämä ei koske vain asukkaita, vaan ymmärrystään voivat laajentaa myös virkamiehet ja suunnittelijat.
“Kaupunkisuunnittelu on eräänlainen johtamisprosessi – ja kaupungissa on päällekkäisiä prosesseja käynnissä jatkuvasti. Täytyisi katsoa kokonaisuutta, zoomata ulospäin ja tuoda keskusteluun ajallinen ulottuvuus, jotta nähdään pitkäaikaiset vaikutukset ja hierarkiat. Tunnistetaan oikeasti keskeiset kehitysnäkymät sen sijaan, että väitellään yhden nurkan muuttamisesta loppuelämän ajan. Keskusteluihin tarvittaisiin pidempää ulottuvuutta: ennakoidaan se, että lopputulema onkin vuosien päästä kaikkia tyydyttävä ja aiemmin vastustetut asiat alkavat vaikuttaa mitättömiltä. Kaupunkihan on juuri sellainen kuin me päätämme. Se ei ole mikään koneisto, vaan yhteisten näkemysten yhteensovittamista”, Lundén sanoo.
Kaupunkihan on juuri sellainen kuin me päätämme.
Kaupunkisuunnittelusta tuntuu puuttuvan valitusmenettelyn rinnalla positiivisen palautteen kanava. Tällaisen proaktiivisen palautteen roolin on kuitenkin viime aikoina alkanut ottaa kansalaisaktiivisuus niin sanotun neljännen sektorin toimijoiden ja esimerkiksi someryhmien kautta.
Pentti Kareoja arvelee, että kansalaisaktiivisuus vaikutusmahdollisuutena hakee yhä muotoja ja hyötyisi siitä, että hankkeiden läpinäkyvyyttä parannettaisiin ja samalla niille myönnettäisiin riittävästi kypsyttelyaikaa.
“Kun tullaan ison hankkeen kanssa julkisuuteen, ollaan tavallaan jo myöhässä. Pitäisi kysyä, mikä on se foorumi, missä näistä asioista voidaan etukäteen keskustella. Toisaalta, jos tullaan raakileen kanssa ulos, se on helppo teilata alas liian epäkypsänä ja puolivalmiina. Jos se taas on liian valmis, niin kritisoidaan liian pitkälle vietynä. Oleellinen kysymys on, mikä on se kaupunkisuunnittelun tai hankkeen jalostusaste, jolla tullaan julkisuuteen ja asetetaan hanke arviointiin”, Kareoja sanoo.
Kareoja toivoisi, että aina olisi vaihtoehtoisia suunnitelmia tarjolla. Sen sijaan, että edettäisiin yhden vaihtoehdon politiikalla. Kaupunki voi sentään asettaa ja ohjailla laatutekijöitä ja edellyttää esimerkiksi kilpailun järjestämistä tontinluovutuksen ehdoissa. Elielinaukion kilpailun suhteen Kareoja kertoo nähneensä läheltä, että lopulta melko arkiset realiteetit vievät prosessia kansalaismielipiteen ohi. Yksi on tilanpuute Helsingin keskustassa:
“Kansalaisaktivismi näyttäytyy myös siinä Elielinaukion kehittämisessä, mutta aktiiviset hankkeeseen ryhtyjät on jo tällaisia toimijoita, joilla on organisaatio valmiiksi rakennettuna. On haistettu maalintekopaikka.”
“Maalintekopaikat” ovat kuitenkin tiiviissä Helsingissä vähissä. Hankkeiden mittakaava ja tonttimaan hupeneminen johtavat Kareojan mukaan uhkarohkeampiin aloitteisiin. Saturaatio kaupunkirakenteessa on siinä pisteessä, että Elielinaukion kaltaisia ilmiöitä syntyy, ja niiden tiedetään etukäteen synnyttävän ristiriitaisen vastaanoton.
“Usein on valmistuttu etukäteen pudottamaan kielteiset arviot. Tai aikataulutetaan valitusaika mukaan hankkeeseen, koska se on jo lähtökohta, että valituksia tulee. Se tuo vain yhden lisäviiveen prosessiin, eikä tule yllätyksenä investoreillekaan. Valituksia tulee ja ne täytyy vain sietää”, Kareoja arvioi.
Myös Mikko Leisti tunnistaa kehityshankkeiden hidastumisen valitusprosesseihin. Yksi syy sille, että suuret kaupunkikehityshankkeet usein hiertävät yleisöä, johtuu niiden “ujosta” kuvaamisesta, puutteellisesta sanallistamisesta ja etenkin vähäisestä tavoittavuudesta. Monelle saattaa syntyä ulkopuoliseksi jäänyt tunne isoista hankkeista, jotka putkahtavat tietoisuuteen yhtäkkiä. Leisti toivoo lisää rohkeutta kehityshankkeiden käynnistämiseen, vaikka lopputulos olisi epävarma. Kommunikointi ajoissa ja hyvin hanketta sekä sen päämääriä kuvaavalla tavalla on tärkeää.
Leisti sanoo huomanneensa, että kaupunkikehittämisessä jotkin kohteet kiinnostavat ihmisiä suuresti ja toiset eivät herätä ollenkaan huomiota. On vaikea ennakoida, mikä saa osakseen kaupunkilaisten huomion, eikä siihen näytä olevan mitään sääntöä. Suuri kauppakeskus voi nousta aiotussa aikataulussa, kun samalla pienempi kohde ei edisty. Leisti arvioi, että yhdistävä tekijä hitaissa projekteissa on se, että niiden alta joudutaan purkamaan jotain alueelle tai yhteisölle merkityksellistä.
On vaikea ennakoida, mikä saa osakseen kaupunkilaisten huomion, eikä siihen näytä olevan mitään sääntöä.
“Muutos aina pistää porukan miettimään. Etenkin, jos uutta ei ole oikein osattu kuvata ja avata, eikä yhteisö ole ollut uuden miettimisessä mukana. Joidenkin asioiden valmistumiseen menee 10 vuotta ja toiset valmistuvat vuodessa. Selvästi kaupunkisuunnittelussa ja Helsingin eteenpäin viemisessä toimiva strategia on ollut että aloitetaan paljon asioita. On ajateltu, että valituksia nyt vain tulee jollain todennäköisyydellä ja jos on tarpeeksi projekteja putkessa, niin kyllä siellä suurin osa etenee. Osa menee maaliin aina. Joitain hankkeita pitää tutkia huolella lähemmin ja valitusprosessin kanssa voi jarrutella, mutta kyllä samanaikaisesti ehtii syntyä uutta nopeasti”, Leisti sanoo.
Leistin mielestä Elielinaukion sijainti on niin keskeinen, ettei sen kehittämistä kannata tehdä heppoisesti tai päästää mihin tahansa suuntaan. Aukio, jota tuskin kovin moni aiemmin edes huomasi sai osakseen kaikkien mielenkiinnon. Elielinaukion kohdalla kiistanalainenkin julkisuus on hyvästä:
“Se on nyt saanut niin paljon huomiota, että ilman sitä olisi voinut syntyä projekti, joka vain soljahtaa läpi. Sitten kysytään, että miksi siitä tuli nyt tuollainen? On ehkä tässä tapauksessa ollut ihan hyvä, että ensin aiheutui pieni konflikti.”
Osallistaminen suurissa hankkeissa on Leistin mukaan tehtävä tavalla, jossa kuunteleminen on todellista sen sijaan, että osallistamisprosessi on vain peruste omille valmiille ideoille, josta haetaan taustatukea hankkeelle. Leisti tiimeineen on laatinut mm. keskustakirjasto Oodin perustavan konseptin (Keskustakirjasto – Metropolin sykkivä sydän, 2008). Hänen kokemuksensa mukaan suuret hankkeet etenevät jouhevammin, kun yleisön tarpeet ja toiveet kartoitetaan riittävästi etukäteen. Näin päätöksiäkin voidaan ennakoida:
“Silloisen keskustakirjaston hankkeen kohdalla pohdimme, mikä on tulevaisuuden kirjasto, ennen kuin edes tiesimme, minne se tulee. Kokoluokka, ratkaisumallit ja sijainti tulivat vasta sen jälkeen. Kartoitimme, mitä kirjastolta toivotaan, odotetaan ja mikä on sen paikka suomalaisen sivistyksen ja ihmisten tulevaisuudessa. Käytiin kaikki mahdolliset tahot läpi: kirjastolaitos, puolueet, yhteiskunnalliset toimijat, säätiöt, kulttuurielämä, talous ja niin edelleen. Ihmiset saivat keskittyä olennaiseen ja loppuratkaisu kunnioittaa sitä.”
Lopuksi Leisti esittää kysymyksen, olisiko Elielinaukion kohdalla voinut toimia samoin: kysyä ensin, mille kaupunkilaisilla on tarve, ja sitten pohtia voisiko Elielinaukio vastata tuohon tarpeeseen kiinnostavalla tavalla, joka luonnollisesti palvelee alueen liikkumisen, liike-elämän, kulttuurin ja visuaalisuuden tarpeita. Näin voisi itse asiassa syntyä uutta kiinnostavaa ja vetovoimaista toimintaa, joka saa ihmiset liikkeelle.
Joni Kling
