Opiskellessani arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa 1980-luvun lopulla, arkkitehtiosastolla oltiin hyvin tietoisia oman alan ja osaston ainutlaatuisuudesta insinööriosastojen joukossa. Erottautumisessa oli aavistus ylimielisyyttäkin: ”me ja ne inssit”. Yhteisiä kursseja insinööriopiskelijoiden kanssa ei ollut kielikursseja lukuun ottamatta.
Kun Aalto-yliopisto aloitti toimintansa vuonna 2010 Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyessä, vanhoista poteroista oli kaivauduttava ulos. Suomalaisen yliopistouudistuksen kärkihankkeella tavoiteltiin monialaista tiede- ja taideyhteisöä. Vanha osastojako hävisi ja yliopisto jaettiin kuuteen uuteen korkeakouluun. Arkkitehtiosasto siirtyi osaksi Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua. Arkkitehtikunta oli tuolloin huolissaan, kuinka käy yhteyksiemme rakennusteollisuuteen ja insinööritieteisiin. Kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, että huoli on ollut turha. Yhteyksiä insinööritieteiden korkeakouluun ja muihin yliopiston yksiköihin on vaalittu entistä enemmän. On kehitelty esim. kursseja, joissa ARTSin (taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu) ja ENGin (insinööritieteiden korkeakoulu) opiskelijat tekevät yhteisiä projekteja. Uutena toimintamuotona yliopistossa on perustettu temaattisia, koulurajat ylittäviä toiminta-alustoja, platformeja.
Aalto-yliopistossa on tällä hetkellä neljä toiminta-alustaa, joiden teemat ovat digitalisaatio, energia, ihmislähtöiset elinympäristöt ja terveys ja hyvinvointi. Tulossa ovat vielä globaaliin liiketoimintaan ja yrittäjyyteen sekä materiaaleihin liittyvät platformit. Toiminta-alustojen tavoitteena on edistää monialaista tutkimusta ja opetusta mm. jakamalla apurahoja monialaisten tutkimushankkeiden valmisteluun ja edistämällä opetus- ja tutkimushenkilökunnan liikkuvuutta eri koulujen välillä. Arkkitehtuurin laitoksella on kytköksiä etenkin Living+ -platformiin, joka liittyy ihmislähtöisiin elinympäristöihin, mutta myös muihin teema-alueisiin. Toiminta-alustojen merkitys yhden, yhteisen yliopiston luomisessa ja vanhojen TKK:n, Kauppiksen ja TaiKin jättämisessä historiaan voi olla merkittävä.
Arkkitehdin työ on myös muutoksessa. Rakennushankkeissa on yhä enemmän toimijoita ja konsultteja. Pääsuunnittelija, joka useimmiten on arkkitehti, joutuu olemaan kuin DJ, joka soittelee milloin kenenkin levyjä ja yrittää yhdistää nämä soivaksi kokonaisuudeksi. Tiskijukka-vertaus on alun perin espanjalaisen arkkitehti Juan Herrerosin heittämä luennollaan Otaniemessä. Tässä toimijoiden sekamelskassa vastuu hankkeen kokonaisuuden ymmärtämisestä on edelleen arkkitehdilla. Yhteistyötaidot ja laaja sivistys myös muilta kuin omalta alalta ovat välttämättömiä.
Paluuta arkkitehtien omahyväiseen erottautumiseen ei ole, vaikka monialaisuudesta hyötyykin vasta sitten, kun kullakin osapuolella on riittävän hyvä oman alansa asiantuntemus. Viestinnän professori Anu Kantola kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien kolumnissaan laaja-alaisen koulutuksen puolesta: ”Jos yliopistoista toivotaan vetoapua talouteen, lisätkää vapautta ja ihmistieteitä ja kannustakaa kaikkia vinoihin ja vähän outoihin valintoihin. Tarjolla pitäisi olla kaiken maailman kursseja ja kaiken maailman opettajia.” Parhaat ideat syntyvät vuoropuhelussa.