READING CITIES AS POLITICAL TEXT
Pari vuosikymmentä sitten seisoin kymmenkaistaisen kadun ylittävällä jalankulkusillalla yhdessä maailman metropoleista. Ajokaistojen välissä oli bussipysäkit molempiin suuntiin. Jotta jalankulkija pääsi pysäkille, piti ensin kiivetä parin kerroksen verran jyrkkiä portaita ylös ja sitten saman verran alas kapeille laitureille.
Lähistöllä oli silmänkantamattomiin toisistaan erillään seisovia toimistotorneja, joista ihmiset liikkuivat kymmenien kilometrien päässä oleville asuinalueille tai pysäköintikenttien ympäröimiin ostoskeskuksiin.
Saatoin kuvitella, miten kaupungin pormestari kansainvälisiin konferensseihin kutsuttuna tähtivieraana kuvailisi kaupungin kasvua, liikenneratkaisuja ja kestävän kehityksen periaatteita, jotka suuntaavat miljoonakaupungin kehittämistä.
Ei kuitenkaan tarvinnut kuulla selitystä siitä, millainen tulevaisuusvisio tai yhteiskunnallinen näkemys oli ollut päätöksentekoa ohjaamassa. Mistä hyvänsä periaatteista ehkä olikin puhuttu, todelliset lähtökohdat olivat asfalttina edessäni.
Erilaiset intressit olivat olleet keskenään ristiriidassa ja vahvin oli voittanut. Heikoimman, tässä tapauksessa julkisen tilan, jalankulkijan ja joukkoliikenteen käyttäjän etu oli jätetty taka-alalle. Päättäjät olivat kuunnelleet ainakin autoteollisuutta ja kiinteistösijoittajia. Ehkä pimeä rahakin oli puhunut.
Siinä sillalla tajusin, että kaupunkia voi ja pitää lukea myös poliittisena tekstinä. Se on lasiin, teräkseen, asfalttiin ja betoniin valettu muistio päätöksistä, joilla kaupunkia on rakennettu, ja periaatteista, joista on poikettu.
Victor Hugon kuuluisa ennustus, että kirjapainotaito tuhoaa arkkitehtuurin, sisälsi ajatuksen, että rakennettu ympäristö oli kiveen hakattua historiaa. Hugo ymmärsi, että silloin, kun menneisyyden tarinaa voisi lukea kirjoista, ei enää tarvitsisi nähdä, mitä talot ja rakentamisen tavat eri aikakausista kertovat.
Jos moottoritie ulottuu kaupungin keskustaan asti, jos asemakaavoista annetaan poikkeuksia hatarin perustein, jos rakennushankkeita ilmestyy merkillisiin paikkoihin tai suojeltuja taloja puretaan, on käytetty poliittista valtaa. Kaupunkiympäristö ei ole vain kaavoittajien ja arkkitehtien luomus vaan poliittisen päätöksentekoprosessin päätöspiste.
Prosessin alkupäässä on tehty päätöksiä esimerkiksi organisaatiorakenteista, henkilövalinnoista, hallintosäännöistä, joilla päätöksiä delegoidaan ja neuvottelukuntia perustetaan tai lakkautetaan, suunnitteluohjeista, hankintapolitiikasta, kiinteistöpolitiikasta, tonttipolitiikasta, asuntopolitiikasta ja liikennejärjestelmistä. Sitten vasta tulevat kaavoitus, yksittäiset rakennushankkeet ja julkisen tilan suunnitelmat.
”Reading cities as political text” oli väitöskirjani (Cities for Sale, 2009) jälkikirjoituksen otsikko. Hugon oivallus ei ole menettänyt merkitystään. Voi tosin olla, että monikanavaisessa informaatiotulvassa kykymme tulkita rakennetun ympäristön viestejä on heikentynyt. Miten oppisimme taas lukemaan?