Eduskuntavaalien alla ja niiden jälkeen on puhuttu maahanmuutosta. On käytetty koviakin sanoja. Maahanmuuttoa pidetään sekä talouskasvun moottorina että paikallisen elinvoiman ylimääräisenä syöppönä. Kulttuurinen liikkuvuus, hyvässä ja pahassa, mitä ja ketä se koskee?
Arkkitehtien liikkuvuus on teema, jota tulee jatkuvasti pohtia, käytäntöjen, saavutusten ja pelisääntöjen tasolla. Siksi Arkkitehtipäivät vietetään tällä viikolla liikkuvuuden ja kansainvälisyyden keskiössä otsikolla Pitkin Poikin – Here, there and everywhere.
EU hyväksyi vuonna 2013 uusia sääntöjä ammatillisen liikkuvuuden edistämiseksi. Ammattipätevyyksien tunnustaminen nopeutui tuolloin muissa EU-maissa työskentelyä varten. Erityisesti lääkärin, sairaanhoitajan ja arkkitehdin ammatin harjoittamisessa on kyse mystisen universaalista ja paikallisesta yhtä aikaa. Kun on kerran saanut laadukkaan koulutuksen, voi tehdä hyvää työtä lähes missä päin maailmaa hyvänsä. Ihmiset, oivallukset ja lähestymistavat liikkuvat päästä ja paikasta toiseen.
Tiedämme toki, ettei kansainvälinen toiminta ole uutta. Suomalaiset arkkitehdit, Kuten Alvar Aalto ja Eero Saarinen, ovat jo viime vuosisadalla suunnitelleet merkkirakennuksia eri puolille maailmaa. Ja toiseen suuntaan, onhan alan kuuluisin maahanmuuttaja, Carl Ludwig Engel, jättänyt 1800-luvulla lähtemättömän jälkensä Suomeen kaupunkien asemakaavoihin ja julkisiin rakennuksiin.
Mutta mitä kysymyksiä liikkuvuus herättää?
1990-luvun alun lamassa useat opiskelijakaverit jättivät Suomen ja lähtivät töihin Saksaan. Opiskelijavaihto on nykyisiin vilkasta ja tavallista. Europan-kilpailu houkuttelee nuoria arkkitehteja hyödyntämään osaamistaan eri puolilla Eurooppaa. Kaikki me tunnemme kollegoja yli rajojen. Suomen arkkitehtuurivienti tuottaa kilpailuvoittoja ja huipputuloksia erityisesti julkisessa rakentamisessa Varsovassa, Kööpenhaminassa, Tallinnassa, Saksassa ja Kiinassa.
Kun menemme ”sinne”, se on hyväksi. Mutta kun olemme saamapuolella, keskustelua käydään epäröiden. Kun Jyväskylän kaupunki pyysi 2000-luvun vaihteessa Peter Zumthoria kaupungin keskeisen korttelin suunnittelijaksi, ammattipiireissä ja paikkakunnalla kummasteltiin. Kyllä kotimaisetkin olisivat osanneet. Kun 15 vuotta myöhemmin Helsingin Guggenheim-kilpailun kärkeen ei valikoitunut yhtään kotimaista suunnittelijaa, ihmeteltiin taas. Kaiken lisäksi Suomen rajojen ulkopuolella syntynyt arkkitehti ei vielä pääse tasavertaisesti työhaastatteluihin täällä syntyneen kollegan kanssa.
Liikkuvuutta on myös valtakunnan sisällä ja rajoilla. Menestyvän arkkitehtuuriliiketoiminnan kehittäminen maakunnissa ei ole helppoa, kun valtaosa toimeksiannoista ja pätevästä työvoimasta valuu pääkaupunkiseudulle. Etelä-Suomen tarjouskilpailuihin saadaan Suomenlahden eteläpuolelta totuttua tasoa huomattavasti edullisempia suunnittelutarjouksia. Miten niihin pitäisi suhtautua?
Pitkin poikin puhuttaa ja ihastuttaa. Arkkitehtipäivillä kuulemme valtakunnan kärkitoimistojen mietteitä Jyväskylän oloihin suunnitelluista töistä. Entä minkälainen prosessi oli Mäntän Gösta-paviljongin espanjalais-suomalainen yhteistyö? Mitä on työskennellä suomalaisena hollantilaisessa, monikulttuurisessa arkkitehtityöyhteisössä? Tutustumme myös täysin kansainvälisesti työskentelevien toimistojen tuotoksiin ja metodiikkaan. Entäpä kun kokonainen rakennus liikkuu paikalleen kuin ajatus, digitaalisesti tulostettuna?
Pitkin poikin – maltan tuskin odottaa, tapaamisiin Jyväskylän Kankaalla!