Paikan henki muuttuvassa ilmastossa
Paikan henki olisi palautettava arkkitehtuuriin.
Pakkaspäivänä Oulun Rautasilta suorastaan huokuu salaperäistä paikan henkeä. Jos kerron, että sillan vihkiäisjuhlissa 1886 juotiin samppanjaa ja syötiin parsaa, sillalla rakastavaiset suutelivat ja koskikara pyrähteli kylmään veteen, muodostuu tietynlainen kuva paikan hengestä. Jos taas kerron, että sillalta on tehty lukuisia itsemurhia hyppäämällä koskeen ja radan korjaus hävitti koskikaran pesän, muuttuu mielikuvamme paikasta toiseksi.
Mihin unohtui konteksti?
Reima Pietilä tutki paljon paikan henkeä ja sen osatekijöitä. Hän jakoi Suomen useisiin maisemamaakuntiin, joissa arkkitehtuurin pitäisi poiketa toisistaan. Modernismi ja liikennesuunnittelu sen sijaan muovasivat kaupunkejamme toiminnallisesti jaotelluiksi, toistensa kaltaisiksi kaupunkikoneiksi. Siinä ei paikan henkeä liikoja kunnioitettu.
Kuitenkin myös Suomen kaupungit tarjosivat täysin erilaisia arkkitehtuurin konteksteja. Keskiaikainen kivikaupunki, linnoitukset: Viipuri. Keskiaikainen puukaupunki ja empire: Porvoo. Renessanssin ihannekaupunki: Hamina. Uusrenessanssikaupunki, liberalismin ajan kauppakaupunki: Rauma. Renessanssi-ruutukaava, merenkulkijain puukaupunki: Raahe.
Oikeastaan arkkitehtikouluissa opetus pitäisikin aloittaa arkkitehtuurin historiasta, jossa elämisen ja ympäristön perustekijät usein ovat selvästi luettavissa. Suomalaisen puukaupungin pihapiiri käy esikuvaksi edelleenkin tasapainoisesta elinympäristöstä; inspiraationa vaikka matala-tiivis kortteleille.
Miten paikan henki hävitetään
Itämeren tytär Helsinki on omimmillaan mereltä katsottuna: harmoninen siluetti, jota korostavat kirkontornit. Mikroilmastoon sopeutuvaa katu- ja korttelirakennetta löytyy esimerkiksi Etu-Töölöstä, Pikku-Huopalahdesta ja paikoin Jätkäsaaresta.
Pasilasta ja Redin ympäristöstä näyttää puolestaan tulevan oppitunti siitä, miten paikan henki hävitetään: tornit tuhoavat kaupungin siluetin, varjostavat ja aiheuttavat tuulisen, vaarallisen mikroilmaston ympäristöönsä, turbulenssit heittävät droneja päin julkisivuja. Kauppakeskukset imevät elinvoimaa katuelämältä ja kivijalkakaupoilta.
Modernismi ja liikennesuunnittelu ovat uusineet kaupunkejamme toiminnallisesti jaotelluiksi, toistensa kaltaisiksi kaupunkikoneiksi.
Sanotaan, ettei Suomessa katuelämä ja kivijalkakaupat oikein voi edes menestyä ilmastomme vuoksi. Väärin. Esimerkiksi kansainvälisen talvikaupunkiyhteisön toimesta on ideoitu toimivia neljän vuodenajan kaupunkeja, mutta rahan voimalla toisenlaiset ihanteet ovat vallitsevia.
Tämä talvi todisti jälleen, ettei Helsinkiin eikä Ouluunkaan ole suunniteltu yhtäkään todella toimivaa neljän vuodenajan katua. Uudet kaupunkibulevardit voisi vielä toteuttaa toisin. Liikenneinsinöörien sijaan pitäisi kenties antaa katujen suunnittelutehtävä lapsille, äideille, senioreille, parkour-porukoille ja liikuntavammaisille. Paisteisten kesäkuvien lisäksi kaipaisin jalankulkijan tasosta perspektiivikuvia räntäsateisena maanantaiaamuna, jalankulkijan tasosta.
Kimmo Kuismanen, oululainen arkkitehti ja tekniikan tohtori