Onnellisen kaupungin tunnusmerkkinä on kaupunkilaisten mahdollisuus luontevaan kanssakäymiseen.
Kanadalainen lehtimies Charles Montgomery on julkaissut pari vuotta sitten kirjan Happy City – Transforming Our Lives Through Urban Design. Teosta on luonnehdittu mainioksi opaskirjaksi kaupunkilaisen onnentunteeseen. Kirjoittaja tarkastelee kaupunkisuunnittelun vaikutusta liikkumiseen, käyttäytymiseen ja tunteisiin. Hän esittää, että onnellinen kaupunki, vihreä kaupunki ja vähähiilinen kaupunki ovat sama asia ja että itse kukin voi osallistua sellaisen rakentamiseen.
Montgomery tarkastelee erityisesti kaupungissa liikkumisen ja kaupunkitilassa tapahtuvien kohtaamisten sosiologiaa ja psykologiaa. Esimerkkejä on ympäri maailmaa, ei vain kotikaupungista Vancouverista. Monille suomalaisillekin tuttu tapaus on Kööpenhaminan kävelykatujen verkosto, josta tuli paljon hyödynnetty esikuva. Arkkitehti Jan Gehl ja ympäristöpsykologi Ingrid Gehl viettivät 1960-luvun alussa aikaa Italiassa ja tarkkailivat ihmisten käyttäytymistä perinteisissä kaupunkitiloissa. He alkoivat pohtia, miten ihmisten, ei systeemien, tavoitteet voisivat kohdata myös tanskalaisissa kaupungeissa. Loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Gehlien oppeja on sittemmin otettu käyttöön ympäri maailmaa. Montgomery tiivistää jalankulkua ja pyöräilyä tukevien ratkaisujen tarpeen näin: suunnittele kaupunkiympäristö niin, että seurallisuus voi lisääntyä.
Toinen ryhmä esimerkkejä koskee kaupunkiseutujen liikenneratkaisuja. Kirjoittaja kertoo Kolumbian Bogotásta, jossa rakennettiin uusi tyylikäs bussijärjestelmä palvelemaan myös slummeiksi katsottuja kaupunginosia. Busseille annettiin parhaat kaistaetuudet ja pysäkeistä tehtiin komeita. Montgomeryn arvion mukaan ratkaisu onnistui: parhaan katutilan saavat bussit, joissa tila jaetaan; paljon tilaa per henkilö vaativalle autoliikenteelle jää vähemmän katua; veronmaksajien ei tarvitse kustantaa kalliimpaa metrorakentamista eikä lisää moottoriteitä. Kaupunginosien arvostus nousee liikenteen palvelutason kohetessa.
Kirjoittajaa kiinnostaa myös se, miten eri asuinrakennustyypit tukevat tai ehkäisevät asukkaiden luontevaa tutustumista, luottamuksen syntyä ja yhteistoimintaa. Esimerkki Vancouverista: tavanomainen kortteliratkaisu on, että katuja kiertää matalampi rakennusvyöhyke, jossa katutasossa on liiketiloja ja niiden päällä rivitaloasuntoja. Korttelin keskellä on asuintorneja. Montgomeryn tuttava muutti tornitaloon saadakseen hienot näkymät. Sosiaalinen konteksti jätti kuitenkin toivomisen varaa: koskaan ei tiennyt, tuntisiko ketään hississä, koska tornin asukkaita oli paljon. Tuttava muutti alemmaksi rivitaloasuntoon. Liiketilojen yläpuolisella pihakannella kehittyi monenlaista asukkaiden yhteistoimintaa, joka sai heidät juurtumaan.
Onnellinen kaupunki -kirjan sanoman voi mielestäni tiivistää tähän ohjeeseen: kun suunnittelet uutta kaupunkitilaa tai kaupunkitilan muutosta, pohdi miten kokisit tilan muiden seurassa. Kaupunki on toinen toistemme kanssa olemista.
Entisessä kotikaupungissani Helsingissä minua kiinnostaisi nähdä, mikä muuttuisi, jos Pohjoisesplanadin moottoriliikenne lakkaisi. Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden tila väljenisi. Kahvilat ja ravintolat voisivat laajentaa ulkoalueitaan puistoon asti. Flaneeraus olisi oikein miellyttävää. Tämä olisi Montgomery-tyyppinen parannus Helsingin sydämessä.
Onnellinen kaupunki -kirjan tuoma tunnettuus on rohkaissut Montgomeryn perustamaan konsulttitoimiston, josta voi hankkia kaupunkikehitysneuvontaa (verkko-osoite alla).
LÄHDE:
Montgomery, Charles. Happy City – Transforming Our Lives Through Urban Design. Penguin Books 2013.