Safan blogi: Kohti yhteisöjä tukevaa asuntosuunnittelua

Olet varmaan kuullut toisteltavan sanoja yhteisöllisyys ja kohtaamiset, mutta eivätkö ne jääkin pitkälti sanahelinäksi näyttöpäätteillä? Olemassa olevista, elävistä yhteisöistä ei juuri kuule tarinoita. Yhteisöllisyyden tarkastelu jää pinnalliseksi ja vaihtoehdot asumiselle rajoittuvat liian usein yksinasuviin, parisuhteisiin ja ydinperheeseen. 

Nykyrakentamisessa asumismuotojen monimuotoisuus otetaan heikosti huomioon, mutta erilaisia vivahteikkaita ja eloisia yhteisöjä on kuitenkin olemassa. Haastattelin 11 opiskelujen loppuvaiheessa tai työelämässä olevaa henkilöä, jotka asuvat yhteisöllisesti eli muiden kuin perheenjäsenten kanssa jaetussa kodissa. 

Haastateltavat hakeutuivat yhteisasumiseen lähinnä sosiaalisista ja taloudellisista syistä. Matalan kynnyksen kohtaamisten koettiin lisäävän hyvinvointia ja vähentävän yksinäisyyttä. Toinen esille noussut syy oli se, että  jakamalla kodin saa enemmän tilaa tai paremman sijainnin.

Spontaanit keskustelut syntyvät luonnostaan tiloissa, joiden käyttöön on jokin arkinen tarve. Melkein kaikissa haastatteluissa keittiö oli asunnon sydän, missä sattumanvaraisista kohtaamisista saattoi syntyä pitkiäkin keskusteluhetkiä tai aloitteita yhteiseen ajanviettoon.

Haastateltavien ensisijainen vaatimus yhteisölle oli hyvä dynamiikka asukkaiden kesken. Tilat voivat tukea yhteisön rakentumista vain silloin, kun asukkailla on halu tutustua ja jakaa arkea. Yhteisöä kuitenkin vahvistaa yhdessä vietetty aika, jolloin yhdessä asumiseen sopivat tilat astuvat avainasemaan. 

Tilojen käytössä merkittäviksi tekijöiksi nousivat tilojen väliset yhteydet, ovet sekä keittiön ja olohuoneen erilaiset roolit ja vaatimukset. Lisäksi kodin tuntuun ja yhteistilojen kutsuvuuteen vaikuttivat niiden läheisyys omaan ja muiden huoneisiin, sisustus ja siisteys. 

Useampi haastateltava kritisoi käsitystä siitä, että yhteisasuminen on jatkuvasti sosiaalista. Yhteisasuminen ei heistä vaadi yksityisyydestä luopumista, vaan toimiessaan asumismuoto sisältää laajan skaalan vyöhykkeitä yksityisestä yhteiseen. Näiden vyöhykkeiden toteutuminen on vahvasti riippuvainen asunnon tilallisista ratkaisuista. 

Monessa kodissa olohuone oli vastakohta keittiön spontaaneille kohtaamisille. Olohuonetta käytettiin erityisesti tilana erikseen suunnitelluille aktiviteeteille.

Melkein kaikissa asuinyhteisöissä makuuhuoneen ovella säädeltiin yksityisyyttä ja viestittiin avoimuudesta kohtaamisille. Avoin ovi on kutsu lähestyä ja toisaalta tapa lisätä turvallisuuden tunnetta kämppisten kesken, kun osa kodista ei ole aina toisille suljettua aluetta. Juttelemaan jäädään kuitenkin yleensä ovenpieleen ja sisään mennään vain kutsusta, jolloin hallinta omasta tilasta säilyy.

Siirtymään yksityisestä yhteiseen vaikuttaa paljon se, mihin avoimesta ovesta näkee ja kuulee. Suoraan olohuoneeseen aukeava ovi tekee siirtymästä äkkinäisemmän kuin käytävälle aukeava ovi. Myös huoneen koko ja oven sijainti vaikuttaa: jos omassa huoneessa voi sijoittua niin, että näköyhteys yhteisiin tiloihin peittyy ja avautuu, lisää se vaikutusmahdollisuuksia yksityisyyden säätelyyn.

Huoneiden väliset yhteydet vaikuttivat paljon erityisesti olohuoneen käyttöön.

Parhaimmillaan asuinyhteisö kannattelee ja tukee asukkaiden hyvinvointia. Tällä kertaa keskityin asunnon kokoiseen yhteisöön, mutta yhteisö  voi yhtä hyvin olla rakennuksen tai korttelin kokoinen. Näen yhteisöissä mahdollisuuksia esimerkiksi ikäryhmien väliseen hoivaan, rakennuksien suojeluun ja ylläpitoon, resurssien jakamiseen, kulttuuritekoihin ja aktivismiin. Yhteisössä asuminen ei ole vain rinnakkaiseloa vaan uusia ideoita, uusien identiteettien, aloitteiden ja narratiivien luomista. Uskon siksi, että yhteisöjen rakentumista tulisi pyrkiä tukemaan kaikin keinoin, myös arkkitehtuurisuunnittelulla. 

Venla Kotilainen

Kirjoittaja on äskettäin valmistunut arkkitehti, joka haastatteli Safan apurahan tuella kimppakämpissä asuvia 20-45-vuotiaita.