Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?
Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä.
Maapallolla kulutetaan tällä hetkellä valtavia määriä niin uusiutumattomia kuin uusiutuviakin luonnonvaroja, tuhoisin seurauksin. Väestönkasvu ja kasvava kulutus ovat johtaneet globaaliin kestävyyskriisiin, jonka keskeisiä osia ovat luonnonvarojen hupeneminen, ilmastonmuutos sekä valtava määrä kertyvää jätettä.
Nykyistä taloudellista järjestelmää on nimitetty kuvaavasti “läpivirtaustaloudeksi”. Läpivirtaustalous käyttää resursseja tehottomasti eli hyödyntää valtavat määrät luonnonvaroja ja synnyttää myös suuria määriä jätettä ja päästöjä. Materiaalien sekä niiden eteen tehdyn työn arvostus on kadonnut ja tilalle on noussut kertakäyttökulttuuri.
Yksi keino vastata näihin ongelmiin voisi olla kiertotalouden tehostaminen. Kiertotaloudessa materiaalit kiertävät eri toimitusketjuissa ja parhaimmillaan myös eri toimitusketjujen välillä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Jäte ja jätteen käsittely on rakennusalalla edelleen yksi suurimmista kysymysmerkeistä. Rakennusteollisuus vastaa 18% Suomessa syntyvästä jätteestä, joka on peräisin niin materiaalien tuotannosta, rakentamisesta kuin purkamisestakin. Jätteen määrää voitaisiin vähentää esimerkiksi tehostamalla rakennustyömaan hoitoa, suuremmalla kierrätysmateriaalien käytöllä, sekä vanhojen rakennusten säilyttämisellä ja uudelleenkäytöllä. Kestävä rakentaminen pitäisi nähdä laaja-alaisena, koko yhdyskuntarakennetta ja sen toimintatapoja käsittävänä ajattelumallina.
On tärkeää huomata että pelkästään jätteen minimointi ei riitä, vaan käytännössä jo jätteen syntyminen pitäisi pystyä estämään. Tähän tavoitteeseen päästään myös rakennusteollisuudessa, jos otetaan kiertotalouden ja kestävän kehityksen teemat mukaan yksittäisiin projekteihin jo suunnitteluvaiheesta alkaen. Rakentamisen ratkaisut sekä käytettävät tuotteet pitäisi suunnitella siten, että esimerkiksi purkuvaiheessa olisi materiaalien erotteleminen tosistaan helppoa ja osat siten uudelleen käytettävissä.
Suurin arvopotentiaali on tuotteiden ja laitteiden huollossa, uudelleenkäytössä sekä uudelleenvalmistuksessa.
Mutta onko kiertotalous sittenkään aivan uudenlainen ajattelumalli? Kulttuuriperintövuonna on mielenkiintoista tutkia aihetta historian kautta. Esimerkiksi talonpoikaisrakentamisen tai kansanrakentamisen periaatteet ovat esimerkillisiä kestävän kehityksen näkökulmasta. Perinteisissä rakentamistavoissa kiertotalouden periaatteet toteutuivat, vaikkei kierrätyksestä tai itse kiertotalouden termistä ollut tuolloin vielä tietoakaan. Rakentamiseen käytettiin paikallisia raaka-aineita, rakennusosien valmistukseen ja niiden kuljetukseen metsästä rakennuspaikalle ei käytetty lainkaan uusiutumatonta energiaa. Näin päästiin pitkäikäiseen, muunneltavaan rakentamistapaan, jossa materiaalit lopulta palasivat luontoon tai hyötykäyttöön. Niukat, huolella valitut materiaalit ja yksinkertainen rakenne tekivät rakentamisesta helppohoitoista. Rakentamisen perinne siirtyi ”isältä pojalle” ja siten periaatteet jalostuivat kuhunkin pienilmastoon ja ympäristöön parhaiten sopiviksi. Pitkään jatkuneen perinteen myötä opittiin tuntemaan materiaalin ominaisuudet, vahvuudet ja heikkoudet. Rakennuksia oli helppo korjata, laajentaa tarpeen vaatiessa ja parhaimmillaan talo voitiin jopa jakaa kahdeksi taloksi lasten muuttaessa pois kotoa. Myös purettujen talojen rakennusosat käytettiin usein uudelleen osana uutta rakennusta. Kaikki entisajan periaatteet eivät sellaisenaan sovellu tämän päivän rakentamiseen, mutta voisimmeko oppia menneestä jotain?
Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä. Tulisiko meidän siis ammentaa enemmänkin tietoa tästä vanhemmasta rakennusperinteestämme myös tulevaisuuteen? Vai tarvitseeko pyörä todella keksiä uudelleen?
Sini Koskinen
Kirjoittaja on vastavalmistunut, puurakentamiseen erikoistuva arkkitehti, jolla etenkin kestävän kehityksen sekä perinnerakentamisen teemat ovat lähellä sydäntä. Toimii toista vuotta HESA-SAFA:n puheenjohtajana ja työskentelee projektiarkkitehtinä asuntosuunnittelun saralla pääasiassa puurakentamiskohteissa.