Kahdenkymmenen vuoden välein järjestettävä YK:n kestävän kaupunkikehityksen konferenssi pidettiin tänä vuonna Quitossa, Ecuadorissa. Habitat III:n osallistujamäärä oli jättimäinen 40 000. Konferenssin yhteenvetona julkaistiin loppuasiakirja, jota allekirjoittajamaat sitoutuvat toteuttamaan.
Asiakirja on temaattiselta laajuudeltaan vähintään yhtä mammuttimainen kuin itse tapahtumakin. Kun erilaisten ja erikokoisten kaupunkien ongelmat yritetään ratkaista globaalisti yhdellä paperilla, on ensivaikutelma se, että tavoitellaan kaikkea hyvää kaikille. Mutta tämä on vain ensivaikutelma.
Ongelmien ja toimenpiteiden ohella loppuasiakirja nostaa kiinnostavasti esille kaikki ne teemat ja trendit, jotka ovat hallinneet kaupunkisuunnittelusta käytävää keskustelua viime vuosina. Paperista löytyy monikeskuksisuus, resilienssi, tiivistäminen, digitalisaatio, kiertotalous ja muita vastaavia iskusanoja.
Jokaisesta edellä mainitusta teemasta voisi kirjoittaa oman poleemisen blogisarjansa, mutta haluaisin tällä kertaa puuttua yhteen, joka on meillä Suomessakin ilmiönä vahvistumassa: ruoan ja kaupungin suhde.
Ruoan ja kaupungin vanha ja uusi liitto
Hertfordshiren yliopiston tohtori Susan Parham muistuttaa erinomaisessa kirjassaan ”Food and Urbanism”, että ruoan ja kaupungin tiivis yhteiselo on yhtä vanhaa perua kuin kaupungitkin. Kaupunkirakenteeseen on jo lähtökohtaisesti integroitunut erilaisia ruokajärjestelmiä siinä kuin muitakin kaupungin toiminnalle välttämättömiä infrastruktuureja. Ruokajärjestelmät voidaan jaotella neljään ryhmään, jotka ovat alkutuotanto, logistiikka, tarjonta ja kulutus sekä jäte ja muu materiaalikierto.
Tavallisen kaupunkilaisen arkea lähinnä on luonnollisesti tarjonnan ja kulutuksen järjestelmä, jolla on myös aktiivinen rooli kaupunkirakenteessa, -tilassa ja –ympäristössä. Ajatellaan vaikkapa päivittäistavarakaupan verkostoa ja myymälöitä, ravintoloita ja kahviloita, sekä näiden kaupunkirakennetta muokkaavaa ja kaupunkia elävöittävää vaikutusta.
Monet ajankohtaiset ilmiöt kertovat kuitenkin mahdollisesta järjestelmän muutoksesta. Näihin kuuluvat muun muassa kaupunkiviljely, pop-up –ravintolat, ravintolapäivät, lähiruoka ja vaihtoehtoiset ruokaverkostot. Toistaiseksi on vaikeaa arvioida kuinka pysyviä nämä ilmiöt ovat ja mihin suuntaan ne kehittyvät, mutta esimerkiksi konkurssin kokenut Detroit tähtää tulevaisuuteen ”Detroit Future City”-strategiallaan, johon kuuluu muun muassa vapautuneiden maa-alueiden osoittaminen suhteellisen laajamittaiseen kaupunkiviljelyyn.
Kuluttajasta aktiiviseksi ruokatoimijaksi
Kaupunkiviljely tarjoaakin nyt kuluttajalle aktiivisen ruokatoimijan roolia. Samanlainen vaikutus on erilaisilla kansalaisten omaehtoisilla ruokaverkostoilla.
Aktiivisen ruokatoimijuuteen kuuluu mm. pyrkimystä ruoan laatuun, yhteisöllisyyteen, ehkä jossain määrin myös omavaraisuuteen ja pienituloisilla parempaan kulujen hallintaan. Ruokaan liittyvät tarpeemme eivät useimmiten ole pelkästään ravitsemuksellisia, vaan ruokaan liitetään paljon kulttuurisia merkityksiä ja odotuksia elämyksellisyydestä.
Hyvä osoitus tästä ovat yhä suositummaksi tulleet pop-up -ravintolat ja ravintolapäivät. Kaupunkilaiset haluavat löytää jatkuvasti uusia näkökulmia omaan tutuksi käyneeseen kaupunkiinsa. Ruokailutapahtuma 300 metriä pitkässä pöydässä Helsingin Esplanadilla tai 100 metrin korkeudessa nosturin lavalla tarjoavat juuri tällaisia elämyksiä.
Uutta urbanismia ruoasta
Ilmiön taustalla voidaan nähdä syvempiäkin tarpeita. Kaupunkitilamme on kaupunkilaisia dominoivaa siinä mielessä, että se on kaikista suunnittelun osallistumisprosesseista huolimatta talouden ja hallinnon prosessien tuottamaa. Tästä näkökulmasta kaupunkilaisilla on tarve raivata kaupunkitilaan omia alueitaan ja paikkojaan, toisin sanoen ottaa haltuun dominoivaa kaupunkitilaa. Yksi keino tähän on käyttää tilaa ”väärin”, eli rikkoa järjestelmän tuottaman tilan logiikkaa. Samaa voidaan sanoa kaupunkiviljelystä ja vaihtoehtojen hakemisesta kaupan meille tarjoamaan rooliin kuluttajina ja tarjonnan passiivisina vastaanottajina.
Aktiivinen ruokatoimijuus muuttaa suhdettamme kaupunkitilaan ja tuottaa uudenlaista urbanismia. Kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään ruohonjuuritason toiminta, vaan tunnistettuaan uuden urbanismin idut virallinen suunnittelujärjestelmä voi myös ymmärtää tämän kaupungin kehittämisen resurssiksi.