Monen muun kirjallisuudenystävän tapaan olen jäänyt koukkuun Elena Ferranten romaanisarjaan. Ferrante on salanimellä kirjoittava italialainen kirjailija, jonka romaanit sijoittuvat hänen syntymäkaupunkiinsa Napoliin. Kaupunki näyttelee romaanissa niin keskeistä roolia, että tapahtumia ei voi kuvitella minnekään muualle.
Romaanisarjan kahdella päähenkilöllä, Lenalla ja Lilalla, on voimakas viha-rakkaus –suhde omaan kotikaupunkiinsa, jota hallitsevat väkivaltaiset miehet, sosiaalinen epätasa-arvo, Camorran verkostot, liikenneruuhkat ja yleinen epäjärjestys. Kaupunkimaisema avautuu kohti kimaltelevaa Napolinlahtea, mutta Lenan ja Lilan lähiöön ei merta näy.
Toisaalta Napoli tarjoaa jotain sellaista, mitä Lena ei löydä mistään muualta ja palaa maailmalta aika ajoin takaisin. Lila ei edes yritä lähteä Napolista, eikä poistu kaupungista kertaakaan elinaikanaan. Mihin tuo ’Välimeren pääkaupungin’ maaginen vetovoima perustuu? Kaupunki vaaroineen ja rosoineen virittää päähenkilöiden aistit äärimmilleen ja tunneskaalat kulkevat vuoristorataa niin tyttövuosina kuin vielä keski-ikäisinäkin.
Avaimia Napolin ymmärtämiseen löytyy Elena Ferranten eräästä toisesta kirjasta. Kun lukijat tiedustelivat salaperäiseltä kirjailijalta elämänkertatietoja, hän suostui julkaisemaan Frantumaglia –nimisen teoksen, joka koostuu kirjeenvaihdosta ja sähköpostivastauksista lukijoiden kysymyksiin. Monet kysymyksistä koskevat Ferranten suhdetta Napoliin, mutta yksi vastauksista valaisee aihetta aivan erityisellä tavalla.
Siinä kirjailija kertoo pienen tarinan tyttövuosiltaan. Elena vietti aikaa sisarensa kanssa kotitalon pihalla, sillä ankara äiti oli kieltänyt tyttöjä poistumasta kauemmas. Naapuruston pojat olivat ihastuneet tyttöihin ja onnistuivat houkuttelemaan nämä jäätelöbaariin. Mutta tytöt eivät tyytyneet tähän, vaan suunnistivat jäätelöt syötyään Piazza Cavourille saakka, kaupungin keskustaan. Kesken riemukkaan pakoretken sää muuttui synkäksi, puhkesi raivokas ukkosmyrsky. Tytöt lähtivät juosten kohti kotia ja siellä odottavaa selkäsaunaa, mutta eksyivät matkalla kaupungin labyrintteihin. Elena muistaa kokeneensa outoa kaipuuta hävitä labyrinttiin ja paeta äitiä lopullisesti. Kotikatu kuitenkin löytyi, tytöt pääsivät läpimärkinä kotiin ja kärsivät kivuliaat seuraukset.
Mitä kaikkea tähän pieneen tarinaan tiivistyy? Ferranten oma tulkinta on seuraava. Tällä pakomatkalla hän tuli ensimmäistä kertaa tietoiseksi kaupungista. Sen kiehtova rajattomuus, vaara, jännitys ja kipu tuntuivat koko kehossa. Tämä saa Ferranten nyt myöhemmällä iällä pohtimaan, että kaupunki ja sen suunnittelu sisältävät ratkaisemattoman ristiriidan. Kun uutta suunnitellaan, meillä on idealistinen kuva ihmisestä, joka kaihtaa labyrintteja, epäkäytännöllisyyttä ja vaaran paikkoja. Mutta kaupungeissa asuu kuitenkin oikeita ihmisiä tunteineen ja elämäntarinoineen, jotka ovat kaukana ideaaleista.
En päätä juttuani tällä kertaa tutkijan kaikkitietävään yhteenvetoon, vaan vapaaseen suomennokseeni Elena Ferranten riveistä: ”Kaupungit ovat proteeseja, jotka tuntuvat kehossamme erilaisilta. Ne ovat joko elotonta materiaalia, tai sitten niistä tulee yhtä kehon kanssa ja ne voi tuntea osaksi sitä. Kaupungeilla on minulle merkitystä vain tässä jälkimmäisessä tapauksessa, joko hyvässä tai pahassa.”