Kaikki haluaisivat kaupunkiin kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista. Kaupungin tulisi kehittää uutta kaupunkikulttuuria, elävöittää vanhoja tiloja, luoda liikepaikkoja pienille toimijoille jotka eivät pysty maksamaan yksityisen puolen pyytämiä vuokria. Pitkään olemme halunneet uskoa, että kustannukset voidaan siirtää jonkun muun kontolle, kunhan meidän eskonpuumerkkimme asioihin on huomioitu. Vähitellen totuus valkenee: julkinen rahoitus ei ole yksityisille hankkeille, eikä varsinkaan yksityiselle toiminnalle kestävä pohja. On selvittävä omillaan. Tämä koskettaa myös kiinteistönpitoa ja rakentamisen viranomaistoimintaa.
Esimerkiksi kauppahallit, torit, kioskit, seurakuntien tilat, vaille käyttöä jääneet arvorakennukset, vanhojen keskustojen tyhjenneet kivijalkaliikkeet, Suomenlinnan kaltaiset historialliset alueet, suojellut rakennukset ja kokonaisuudet ylipäänsä ovat liipaisimella. Voidaan jo todeta, ettei pelkkä suojelumerkintöjen lisääminen riitä niiden säilyttämiseksi. On luotava kaikin keinoin mahdollisuuksia siihen, että säilytettäviksi ja vieläpä elävöitettäviksi kohteiksi valitut voidaan saada myös taloudellisesti elinkelpoisiksi.
Rakennusten korjaaminen on harpannut 1990-luvun alusta tähän päivään huiman loikan. Helsingissä yli puolet rakentamisesta on korjaamista. Tekijöitä, materiaaleja ja tekniikkaa on riittävästi, rahoitusta on riittänyt. Museo-, pelastus-, ympäristö- ym. viranomaiset ja jopa säätiöt ja yhdistykset ovat saaneet lausua sekä kaava-, rakennuslupa- että rakennusvaiheessa. On korjattu ja restauroitu ja laskutkin, ainakin investoinnit on toistaiseksi saatu maksettua. Apropo, laskut.
Ammattimaisten kiinteistönomistajien piirissä varaudutaan tuleviin korjauksiin ja rakennusten ylläpitoon siten, että niistä peritään vähintään omakustannusvuokraa. Näihin kustannuksiin lasketaan rakennusten ylläpitämiseen liittyvät kulut ja tietenkin ne investointikustannukset. Lopputuloksena on parhaimmillaan hyvin korjattu ja ylläpidetty rakennus, jossa on tyytyväiset, rakennukseen sopivat käyttäjät, jotka pystyvät suoriutumaan vuokristaan ja vastikkeistaan ilman subventioita.
Pahimmillaan syntyy kulahtaneen mutta elävän tilalle uusi lähiön ostari, jonka liiketilat jäävät tyhjiksi, koska vuokrataso on noussut liian korkeaksi. Kauppahalli, jonka vanhat kauppiaat joutuvat laittamaan lapun luukulle kun vuokra nousee 150 %. Vanhusten vuokratalo, jonka asukkaat joutuvat muuttamaan pois kun vuokrataso nousee sietämättömäksi. Kauniisti entisöity kappeli, josta seurakunta joutuu luopumaan tilakustannusten noustua niin, että vaihtoehtona olisi toiminnan lopettaminen. Upea, uusimpien oppien mukainen koulu, johon ei ole varaa palkata riittävästi opettajia.
Lupa- ja suunnittelujärjestelmämme on lain mukaan selkeä: viranomainen antaa lupia ja tekee kaavoja kuullen riippumattomia asiantuntijatahoja ja osallisia. Lupa- tai kaavaharkinnassa otetaan kaikki huomioon ja tehdään perusteltu päätös. Todellisuus ei ihan vastaa tätä. Useammallekin taholle on käytännössä luovutettu hankkeissa veto-oikeus. Hankkeiden toteuttamiskelpoisuus on vaakalaudalla, mutta ennen kaikkea elämän jatkuminen hankkeen toteuttamisen jälkeen on vaarassa jos kustannukset karkaavat. Toimintaa ja sen edellytyksiä, jos mitä pitäisi suojella. Talot pärjäävät kyllä.