Aalto-yliopistossa on hanke, joka muuntaisi arkkitehtuurin historian professuurin täyspäiväisestä puolipäiväiseksi. Arkkitehtuurin historia oli opintojeni aikaan kauan sitten arkkitehtuurin ymmärtämisen kannalta kaikkein tärkein opetusalue. Opin lukemaan taloja. Opin myös näkemään tyylit kokonaisuuksina ja välttämään niihin ripustautumista. Kaikki tyylit ovat tilapäisiä ja seuraava syrjäyttävä tyyli ei kunnioita edellistä, jonka se kokee vanhanaikaiseksi. Tämä johtaa aina väheksyvään purkamiseen, jota myöhemmin kadutaan.
Sekä arkkitehtuurin lukeminen että tyylien karttaminen ovat arkkitehdin ammattitaidoissa keskeisessä osassa. On osattava myös arvostaa olemassa olevaa ympäristöä trendeistä riippumatta. Ja on tarpeen arvottaa, vaikka arvostukset vaihtelevatkin. Kaikki rakennukset eivät ole säilyttämisen arvoisia, mutta ajan hengestä huolimatta on vältettävä yhteiskunnan varojen tuhlaamista.
Arkkitehtuurin historian professorin työmäärä on tähän asti ylittänyt täyspäiväisyyden. Professoreina on toiminut tunnettuja nimiä: Nils-Erik Wickberg, Henrik Lilius, Vilhelm Helander, Aino Niskanen. Kaikki ovat luennoineet innostavasti, teettäneet antoisia harjoituksia ja vetäneet väsymättömästi tutustumisretkiä. Kaikki ovat kohottaneet valmiiden arkkitehtien pätevyyttä rakennussuojelussa, tutkimuksessa ja rakennusperinnön puolesta saarnaamisessa.
Nyt ollaan arkkitehtuurin historian taitekohdassa. Jos aie toteutuu, arkkitehtien kantama vastuu ja ymmärrys yhteisestä kansallisomaisuudesta vähenee huolestuttavasti. Arkkitehtuurin historian pitkien linjojen hahmottaminen on olennaista ympäristön merkityksen käsittämistä. Rakennustaiteen historian tunteminen tarkoittaa kaikkien kausien kunnioittamista, mutta myös arvojen tunnistamista. Arkkitehtuuri jää jälkeemme tuleville osoitukseksi meidän aikamme yhteiskunnan valinnoista, jotka eivät suinkaan kaikki ole kannatettavia.
Arkkitehtien on yhtenäisenä joukkona täysi syy torjua osaamistamme rapauttavat ratkaisut. Tämä hanke on tuollaisista räikeä esimerkki, eikä ehkä jää viimeiseksi.