Arkkitehdin supervoima on tilanhahmotuskyky: hän kykenee hahmottamaan etäisyyksiä ja suuntia, tietää, miltä materiaalit tuntuvat perustuen siihen, miten valo osuu pintaan. Anna Hakula kertoo Safan blogissa, miten Berliinin filharmonikkojen konserttitalo valikoitui kohteeksi moniaististen metodien väitöstutkimukseen.
Arkkitehti pystyy suhteuttamaan valon värin materiaalien väreihin ja kuvittelemaan paikan aamuauringossa. Arkkitehti tietää, miltä betoni maistuu, miltä lämmin rautalevy tuntuu kielen päällä, miltä vastasahattu mäntylauta tuoksuu, ja miten kopisevat kengät kaikuvat alikulkutunnelissa.
Arkkitehti on valjastanut aistinsa havainnoimaan ympäristöään. Hän pystyy näkemään ajassa eteen- ja taaksepäin: Arkkitehti osaa arvata, miltä rakennus ympäristöineen on näyttänyt 50 vuotta sitten ja pystyy kuvittelemaan 20 vuoden päähän, miltä paikka _ehkä_ tulee näyttämään.
Minulle oli tärkeää löytää väitöstutkimukselleni aihe, johon voisin pureutua moniaistisesti paikan päällä. Halusin tutkia ympäristöä, jossa arkkitehtuurikokemukselle ollaan alttiita, jossa paikkaa näkemisen lisäksi kosketetaan, haistetaan ja kuunnellaan. Löysin konserttisalit. Konserttisalin tila virittää kuuntelukokemukseen, kehystää musiikkihetken.
Orkesterimusiikille pyhitettyjä konserttisaleja on olemassa karkeasti jaoteltuna kahta tyyppiä: kenkälaatikkosaleja ja viinitarhasaleja. Viinitarhasalin synty on yksilöitävissä yhteen tiettyyn kohteeseen, joka mullisti konserttisali- ja akustiikkasuunnittelun pysyvästi. Kohde on tietenkin Hans Scharounin suunnittelema Berliner Philharmonie -konserttitalo (1963), jonka olen valinnut moniaististen metodieni tutkimuslaboratorioksi.
Arkkitehti tietää, miltä betoni maistuu, miltä lämmin rautalevy tuntuu kielenpäällä, miltä vastasahattu mäntylauta tuoksuu, ja miten kopisevat kengät kaikuvat alikulkutunnelissa.
Berliner Philharmonie on konserttitalo Berliinissä. Rakennuksen suunnitteli Hans Scharoun ja se rakennettiin vuosina 1960–1963.
Sovellan tutkimustyössäni aisti- ja äänikävelyjen metodologiaa autoetnografisella otteella – eli käyn konserteissa ja tallennan kokemustani äänityksin, piirroksin, valokuvin ja muistiinpanoin. Lisäksi olen kerännyt arkistomateriaalia sekä orkesterin omasta arkistosta että Akademie der Künsten Hans Scharoun arkistosta.
Uutta tutkimusta suunnitellessa ei voi täysin ennakoida, paljonko aikaa se vie. Saksankielisten arkistotietokantojen logiikan ymmärtäminen ei ollut helppoa ja itse konserttikokemuksen tallentamisen menetelmät ovat vaatineet pohdintaa ja soveltamista matkan varrella. Ensimmäisellä käynnilläni viime vuonna minulle paljastui, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea suunnittelemaani kerralla. Nyt tätä kirjoittaessa olen toisella matkallani Safan tukemana ja tällä kertaa tunnen asioiden loksahtelevan paikoilleen ja aineistoaukkojen täyttyvän.
Vaikka monografiani valmistuminen vasta siintää horisontissa, on tähänastinen tekeminen opettanut paljon. Esimerkiksi sen, kuinka hienoa on nähdä maailma arkkitehdin silmin. Kaupunki ja sen kadut liikuttavat taideteosten tapaan. Nyt helteelläkin (tätä kirjoittaessa Berliinissä on 32°C) tunnen kasvillisuuden viilentävän vaikutuksen, tunnen maan jalkojeni alla, aistin rakennusten suuntaaman tuulenvireen, näen ihmisten liikkeen ja rytmin, kuulen liikenteen, jostain kantautuvan musiikin ja omien askeleitteni äänet. Paikassa oleminen on aika hienoa, erityisen hienoa tässä ja nyt.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija ja tutkimusta ovat Safan ja Tampereen yliopiston lisäksi rahoittaneet Suomen kulttuurirahasto, Tekniikan edistämissäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Emil Aaltosen säätiö. Osa konserttilipuista on saatu Berlin Philharmonielta ja Berliinin työskentelypisteen on tarjonnut Suomen Saksan-instituutti.