OSLON OLEMUS
Muutin Osloon noin kuukausi sitten. Uusi kotikaupunkini oli minulle ennalta tuntematon, joten tutustuminen piti aloittaa aivan alusta. Erilaisten maahanmuuttajan arkeen kuuluvien toimien ohella olen tutustunut Osloon kävelemällä ja katselemalla …
… ja vähän nuuhkimallakin, sillä ensimmäisiä havaintojani oli suolaisen veden tuoksu. Vuono tuoksuu mereltä ja kaupungin edustalla se myös näyttää siltä. Merellinen ilmasto tuottaa yllättäviä ja runsaita sadekuuroja. Niiden vaikutus näkyy puistojen ja puutarhojen rehevyydessä ja siinä, että oslolaisilla on aina sateenvarjo tai vedenpitävä takki mukana. Opin sen tavan nopeasti itsekin.
Korkeuserot kaupungin sisällä ovat melkoiset. Tjuvholmenin asukkaat voivat tulla veneillään miltei kotioven eteen, ja vuonon aallot huuhtovat Oopperatalon helmoja. Noin 35 kilometrin päässä, kaupungin pohjoisrajan tuntumassa, nousee Oslon korkein kohta, Kirkeberget, 629 metriin. Rannan ja sen väliin mahtuu muutamia pienempiä mäkiä ja kukkuloita. Toinen havainto olikin pohkeitten kipeytyminen alinomaisesta mäkien kiipeämisestä ja niiltä laskeutumisesta.
Ruutukaavassa syntyneelle ja kasvaneelle Oslossa suunnistaminen on ensi alkuun hämmentävä kokemus. Tällä vallitsee pienten katujen pirstoma sikinsokinen asemakaava. Parin ensimmäisen viikon aikana eksyin tuon tuosta, niin että epäilin jo jonkun vaihtavan katujen nimikilpiä öisin. Suunnistus helpottui kuitenkin, kun huomasin, että kaupunkia jakaa myös pitempien, kaareutuvien ja luikertelevien katujen verkosto.
Katujen väliin jäävät korttelit ovat arkkitehdin silmälle aivan erityisen kiinnostavia. Jos Oslon arkkitehtuurin olemusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, valitsisin sanan tilkkutäkki. Uudet ja vanhat rakennukset seisovat ritirinnan ja jopa kiinni toisissaan, ja tyylien kirjosta löytyy usein hienoja yksilöitä. Tässä herkulliset 1800-luvun pastellisävyt kohtaavat 1960-luvun asiallisen tiiliseinän. Vastapäätä funkkiksen vaaleaa linjakkuutta ja kadun kulmassa 70-luvun raskaat tummat muodot. Kulman takaa löytyy lasiarkkitehtuurirypäs vuosituhannen vaihteesta. Bjørvikan vasta valmisteilla oleva kaupunginosa on uutuuttaan säihkyvän metallinhohtoinen. Sitä voi katsella vain tummien lasien läpi.
Oslon vanhin rakennus on 1000 luvulta peräisin oleva Vanha Akerin kirkko. Itse kaupunki on samaa vuosikertaa. Kuningassaagan mukaan sen perusti noin vuonna 1050 Norjan kuningas Harald Sigurdsson, lisänimeltään Hardrada eli Ankara. Perimätiedon todenperäisyyttä tukee se, että arkeologit ovat löytäneet alueelta kristittyjen hautoja jo ajalta ennen vuotta 1000.
Nyt jo onkin koossa nykyisen Oslon olemuksen perusainekset: pitkä historia, merellisyys, maaperän muodot, sikinsokinen asemakaava ja tilkkutäkkimäinen arkkitehtuurityylien kirjo. Kun ne yhdistetään ja lisätään 666 760 asukasta, joista noin 28 % on muualta tulleita, saadaan kaupunki joka on eloisa, iloinen ja rento. Mitähän Harald Ankara siitä sanoisi?