”Mieleen alkaa piirtyä asuinalue. Korkeita kallioita, niiden alla junarata, korkeita taloja.” Kirjailijan näkymä rakentuu kirjaimina paperille, ja sitä kautta lukijoiden mielikuvituksiin, kullekin hieman omanlaisenaan. Arkkitehdin työ alkaa samalla tavalla. Vielä olemassa olematon alkaa rakentua suunnittelijan mielessä, ja paperin kautta visio siirtyy fyysiseen muotoonsa. Lopullinen kaupunki tai rakennus saa kuitenkin kunkin kokijan mielessä oman tulkinnan.
Kirjailija Kjell Westö tunnetaan Helsingin kuvaajana, ja lukuisten kirjallisten palkintojen lisäksi hänet on valittu myös Stadin kundiksi vuonna 2007. Helsingin arkkitehtuuripoliittisessa ohjelmassa vuonna 2010 julkaistussa artikkelissaan Westö toteaa, että Helsingillä on kovin lyhyt historia suurkaupunkina, ”elämää kuhisevana metropolina, vavahduttavana ja maalta tulleita musertavana metropolina, oikeana suurkaupunkia”. Lukuisilla arkkitehtuurikilpailuilla on ollut tärkeä rooli kaupungin kehittymisessä, ja olemme pyytäneet Westöä kertomaan meille omia muistojaan ja kokemuksiaan näistä kilpailujen pohjalta syntyneistä rakennuksista.
Olemme sopineet tapaamisen Katajanokalle, jonne Westö on palannut asumaan puolitoista vuotta sitten. Viime aikoina Kanavaranta on ilahduttavasti elävöitynyt, ja päädyimme istumaan vanhan tiilimakasiinissa sijaitsevan kahvilan parvelle. Puhe kääntyy aluksi kaupungin kokemiseen. Kuten Westö toteaa: ”On jännä miten sokea sitä on omassa kotikaupungissaan. Vaikka itsellä onkin kiihkeä suhde tähän kaupunkiin, niin sitä kuitenkin helposti kulkee silmät ummessa.” Tietyt, toistuvat tai muuten merkitykselliset paikat ja näkymät kuitenkin iskostuvat mieleen.
Portti suurkaupunkiin
Westö kasvoi Munkkiniemen ja Munkkivuoren seudulla, josta tultiin useimmiten keskustaan nelosen ratikalla. Keskustaan saapuessa Eduskuntatalon, Postitalon ja Lasipalatsin muodostamassa näkymässä oli nuoren, itsenäisen Suomen jylhyyttä, ja avoin näkymä jatkui Kallioon asti. Nyt kuitenkin Töölönlahti vihdoin rakentuu. Avarat näkymät sulkeutuvat, mutta niin sen kuuluu Westön mielestä suurkaupungissa mennäkin.
Olympiastadionin ympäristöllä on Westölle erityinen, henkilökohtainen merkitys. ”Nordenskiöldinkadun rumaan ja vanhaan jäähalliin” Westön isä vei hänet ensimmäistä kertaa vuonna -69, kun Kjell oli 8-vuotias ja halli vielä uusi. Myöhemmin perheellä oli jäähalliin kausikortti, jota Kjell, hänen veljensä ja isänsä käyttivät vuorotellen. Westö kertookin olleensa jo lapsesta asti urheiluhullu, ja viettäneensä hallissa yhteensä kuukausia. Vaikka rakennus ei puhuttele Westötä arkkitehtuuriltaan, herättää se hänessä kuitenkin runsaasti positiivisia mielleyhtymiä. Jäähallin suunnittelusta ei aikanaan pidetty kilpailua, mutta rakennus on Westölle hyvä esimerkki siitä, että kun kyse on paikoista, joihin on omakohtainen suhde, niin niiden arvottaminen ei ole niin helppoa. Sekä silloin, jos rakennuksesta pitää, tai jos sitä inhoaa, on vaikea tietää, johtuuko se itse rakennuksesta, vai katsojan henkilökohtaisesta suhteesta siihen.
Tästä pääset lukemaan koko haastattelun.