Toteutuuko kaupunki-ihanne itsestään?
Matkailu avartaa. Heinäkuun alussa osallistuin maailman toisella laidalla Rio de Janeirossa konferenssiin, jonka World Planning School Conference WPSC2016 ja AESOP, The Association of European Schools of Planning yhdessä järjestivät. Segregaatio, väkivalta ja poliittinen epävakaus tulivat esiin paitsi esitelmissä myös kaupungilla liikuttaessa. Oman maan ongelmat supistuvat, kun kuulee jättimäisen Brasilian väestö- ja asunto-ongelmista: yli 200 miljoonaa asukasta, joista Rion kaupungissa 6,5 miljoonaa ja koko metropolialueella noin 13 miljoonaa.
Suomessa eletään niin läpikotaisin ammattimaisesti suunnitellussa ja hallinnon valvomassa maassa, että suuri osa voimia menee joko uusien määräysten oppimiseen tai niiden vastustamiseen. Tietysti ilmastonmuutoksen torjunta on juuri meidän vastuullamme – silläkin uhalla, että energiansäästöä tavoittelevia nollaenergiataloja rakennettaessa homeongelma pahenee entisestään.
Määräysviidakossa voi unohtua, että 85 % maailman asunnoista on ”laittomasti” rakennettuja. Brasilian kaikilla favela-alueilla asuu yhteensä noin 12 miljoonaa ihmistä, ja Rio de Janeiron yli 1000 favelassa yhteensä 1,5 miljoonaa asukasta.
Rio de Janeirossa ja myöhemmin kesällä Venetsian mutkikkailla vanhoilla kujilla tuli tunne, että miksi kaikkea pitää edes yrittää suunnitella ja hallita? Kymmenien tuhansien ihmisten kaupunginosat ovat syntyneet ilman suunnittelua, joitakin yhteisiä sopimuksia ilmeisesti seuraten, koska kulkuyhteydet on ainakin osattu järjestää. Suomessa kaavoittajana tuli usein miettineeksi, kuinka maanomistus on kaikkien hankaluuksien äiti.
Rion favelat ovat syntyneet laittomasti, ilman maanomistuksen turvaa – toisen maalle, yleensä kunnan – ja vaarana tietysti on, että siirto ja hävitys uhkaa kuten paikoin ennen olympialaisia, mutta tosiaan katuja kuljetaan, netti toimii ja kouluakin käydään näissä suunnittelemattomissa paikoissa. Siellä pitää tuntea kirjoittamattomat säännöt minne saa mennä, ketä ja minne edes katsoa, ettei väärällä hetkellä osu luotien tielle. Monet asuvat favelassa vaikka heillä olisi varaa muuhunkin – rikastua voi muullakin kuin huumekaupalla. Favela on koti, vaikka kaupunki tarjoaisi uuden asunnon hyvin suunnitellulta uudelta alueelta. Yhteisön voima on tärkeä, identiteetti ja paikkaan kiintyminen pitävät asukkaan favelassa, joka ei siis ole yhtä kuin slummi, vaikka paikoin siltä näyttäisikin. Uusi alue voi jäädä tyhjäksi, jos kulkuyhteydet faveloiden työpaikoille eivät toimikaan.
Urbanismin monet ihanteet näyttävät jo toteutuneen Rion faveloissa: matalaa, tiheää asutusta, jalankulkijan ja polkupyöräilyn ehdoilla, toimintojen sekoittuminen ja asunnot lähellä työpaikkoja, orgaaninen arkkitehtuuri, yhteisöllisyys, solidariteetti ja elävä kaupunkikulttuuri.
Elokuussa Venetsian ahtaat kujat ja kanaalien rannoilla rappeutuvat rakennukset yhtäkkiä tietyssä ”suunnittelemattomuudessaan” alkoivat vertautua favelaan. Kujilla on elämää: ihmisiä liikkuu ja toiset istuvat portailla tai kahviloissa katselemassa ohikulkijoita. Jan Gehlin ihanteet ”kaupunki ihmisten tilana” näyttää toteutuneen, tosin hiukan kuin keskiajalla, ilman hygienian korkeinta tasoa. Jo 1960-luvulla myös Jane Jacobs puolusti katutason elämää ja naapurustojen yhteisöllisyyttä vastustaessaan laajoja korttelisaneerauksia Greenwich Villagessa.
Tieto lisää tuskaa ja määräyksiä. Jos ihmiset pystyvät ilman suunnittelua rakentamaan ihmisen kokoisia kaupunkeja, niin tarvitseeko meidän arkkitehtien koko maailmaa parantaa? Kyynisyys ei ole hyväksi, joten taidan lähteä tarkastusmatkalle favelaan.