Modernismi murtuu – jos ei muuten niin purkamalla
Helsingin Sanomat uutisoi 16.9 Itäkeskuksen ruosteen puremista teräshäkkyröistä, jotka uhkaavat romahtaa. Itiksen kiinteistöpäällikön mukaan Museoviraston, KSV:n ja Kaupunginmuseon esittämä julkisivujen ja kauppakeskuksen osien suojelu tulee kalliksi veronmaksajille.
80-luvulla rakennetun kauppakeskuksen (Erkki Kairamo/Arkkitehdit Ky) konstruktivistisen arkkitehtuurin osien nimittely kertoo halveksunnasta ja tietämättömyydestä. Voi myös olla, että räväkällä mielipidejournalismilla kalastellaan nettiklikkauksia laskevien levikkien kanssa kamppailevalle lehdelle.
Mitä saadaan puretun tilalle?
Helsingin Haapaniemenkadun virastotalon (Kaj Salenius, 1974) purkutyötä esiteltiin saman päivän Hesarissa. Kasarmitorin kulmalla on ammottava aukko, jonka tilalle nousee uudisrakennus. Valmetin pääkonttori (Toivo Korhonen, 1965) korvataan asunnoilla. Makkaratalo (Viljo Revell ja Heikki Castrén, 1967) kuohittiiin. Teollisuuskadun varrelta on purettu puolet korttelia pankin pääkonttorin tieltä. Onneksi OP-Pohjolan korttelissa vanhaa on osattu myös säilyttää (JKMM, 2015). Kokonaisuus edustaa tämän hetken parasta toimistotaloarkkitehtuuria Suomessa.
Valitettavasti purkamista ei läheskään aina korvata paremmalla. Kulosaaren puretun kansakoulun (Osmo Lappo 1966) tilalle nousi mitäänsanomaton rakennus. Rakenteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän vanhan Jäähallin (Jaakko Kontio ja Kalle Räike, 1966) purkamista on väläytelty. Tilalle on luonnosteltu tornirivistöä, jonka rinnalla uusi jäähalli on vain tekosyy hankkeen läpiviemiseksi.
”Onneksi makkaratalosta sentään saatiin edes ne rumat rampit pois”
Harjakattoinen 50-luvun modernismi on jo saanut synninpäästön mutta viha tasakattoista modernismia ja Enso-Gutzeitin pääkonttoria (Alvar Aalto, 1962) kohtaan ei ole vieläkään laantunut. Nettifoorumeiden keskustelut paljastavat tietämättömyyttä ja hämmästyttäviä uskomuksia.
Sosiologian apulaisprofessori kutsuu 60- ja 70-luvun hävitettyjen tilalle rakennettuja taloja roskarakennuksiksi ja tietää kertoa, että Itäkeskuksesta voisi tehdä ihan tyylikkään kertaustyylisen kauppakeskuksen melko helposti.
Kunnallispolitiikan vihreä eminenssi taas todistelee, kuinka 60-luvun arkkitehtikunta vihasi vanhaa ja kaunista mutta ihannoi uutta ja rumaa, koska heitä oli niin opetettu.
Arvostukset muuttuvat
60- ja 70-luvulla purettiin uusrenessansitaloja ja Jugendia koska väitettiin, että vanhan korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Vanha oli tehotonta, rumaa ja arvotonta. Nyt uudempaa rakennuskantaa puretaan samoin argumentein. Kauneusihanteet ja arvostukset vaihtelevat vuosikymmenistä toiseen mutta vanha sääntö pätee: kolmekymppinen rakennus on suurimmassa vaarassa, viisikymppinen alkaa olla turvassa ja satavuotias on jo arvorakennus.
Purkamiselle on vaihtoehtoja
Purkaminen nähdään usein houkuttelevana vaihtoehtona. Modernismi katsoi rohkeasti tulevaisuuteen ja kokeilun ilmapiirissä rakennettiin paljon, nopeasti ja huonostikin. Niin hyvistä kuin huonoista ratkaisuista on syytä oppia, ettei samoja virheitä toistettaisi.
Onneksi vanhoja rakennuksia osataan korjata, muuttaa ja hyödyntää koko ajan paremmin. Vanha rakennuskanta nähdään mahdollisuutena ja rikkautena myös kiinteistönjalostusbisneksessä. Edu Kairamon Itäkeskuksen maamerkki (1987) – Itä-Hesingin symboli – on muutettu äskettäin asuinrakennukseksi. Samaan hienoon kokonaisuuteen kuuluu kauppakeskus, jonka teräsrakenteiden korjauksen luulisi järjestyvän ilman suojelupäätöksiäkin.