Yksi tämän hetken maailmanlaajuisia megatrendejä on kaupungistuminen. Ilmiö konkretisoituu meillä Suomessakin väestön ja palveluiden keskittymisenä suuremmille kaupunkiseuduille. Vastaavasti pienemmät kaupungit kutistuvat ja maaseutu tyhjenee.
On luonnollista, että arkkitehdit pörräävät kasvuseutujen hunajapurkilla, koska siellä on enemmän jaettavaa. Niin tekevät myös kaupunkitutkijat, sillä kasvun ongelmat ovat kiinnostavampia ja niiden tutkimiseen saa helpommin rahoitusta kuin apeasävyiseen taantumiseen. Urbaani arkkitehtuuri, pop-up –ravintolat ja hipsterit edustavat sellaista tulevaisuudenuskoa, johon on helppo tarttua.
Tilastot ja trendikkäät kaupunki-ilmiöt kuitenkin peittävät näkyvistä sen tosiseikan, että laadukasta elämää ja urbanismia on muuallakin – hieman toisenlaisessa muodossa. Kaikista suomalaisista ei tule suurten kaupunkien asukkaita, eivätkä kaikki innovatiiviset yritykset ja laadukasta opetusta antavat yliopistot jatkossakaan sijoitu ’Suomen kasvukäytävälle’.
Vastoin todennäköisyyksiä
Keskittymistrendi ja sen kääntöpuolena kutistuminen ja taantuminen ovat kuitenkin todellisia ilmiöitä ja ne aiheuttavat todellisia ongelmia, jotka eivät häviä olan kohautuksella. Erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella ei kehity elinvoimaa, ellei sitä aktiivisesti kehitetä. On mahdollista, että tulevaisuuden trendit suosivat pikkukaupunkimaista puhtautta, hiljaisuutta tai turvallisuutta, mutta tätä ei kannata jäädä odottelemaan.
Tunnemme tapauksia, joissa kehitys näyttäisi kulkevan valtavirtaa vastaan. Syrjäinen Tuurin kyläkauppa Alavudella on hyvä esimerkki tästä. Voimme olla montaa mieltä ’kyläkaupan’ venetsialaisarkkitehtuurista, julkkiskauppias Vesa Keskisestä tai yksityisautoiluun perustuvista kauppakeskuksista yleensä. Tuurin opetus on kuitenkin siinä, että tilastodeterminismiin alistumalla ei olisi syntynyt kauppa- ja matkailupaikkaa, jossa käy vuosittain 6 miljoonaa ihmistä, ja jonka liikevaihto on 150 miljoonaa euroa vuodessa.
Toinen hyvä esimerkki, sekin Etelä-Pohjanmaalta, on Seinäjoen kaupunki. Kuinka on mahdollista, että ’Kurakauppalana’ tunnettu 15000 asukkaan yhdyskunta uskalsi lähteä 1960-luvulla toteuttamaan maailmankuulun arkkitehdin suurisuuntaista hallinto- ja kulttuurikeskusta? Tänään tuo sama kaupunki kuuluu maamme harvojen kasvukeskusten joukkoon vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.
Suunnittelun ytimessä
Tampereen yliopiston professori Markku Sotarauta on lanseerannut institutionaalisen yrittäjyyden käsitteen. Tässä yhteydessä yrittäjyyden ydin ei ole taloudellisessa toiminnassa, vaan mahdollisuuksien havaitsemisessa, riskien ottamisessa ja asioiden tekemisessä uudella tavalla jossakin yhteisössä. Tämä pakottaa pohtimaan suunnitteluakin uudesta näkökulmasta. Arkkitehdeillahan on kyky visualisoida tulevaa, tehdä synteesejä ja antaa yhteiskunnallisille ja kulttuurisille prosesseille tilallinen muoto, joka tekee tavoitteita yhteisesti ymmärrettäviksi ja kiinnostaviksi.
Alvar Aalto ymmärsi suunnittelun roolin ja mahdollisuudet kiinnostavalla tavalla. Hänen mielestään suunnittelu ei ollut vain tilaajan toiveiden toteuttamista tai reagointia ulkopuolisiin paineisiin, vaan yhteisön väline ohjata omaa kehitystään. Tämä tulee hyvin ilmi Aallon puheessa Suomen Kulttuurirahaston kymmenvuotisjuhlassa vuonna 1949: ”…suunnitelmat voidaan esittää toisellakin tavalla. Niitä voidaan pitää eetillisinä kehityskeinoina, jotka hillitsevät keskitystä, ohjaavat siinä missä sokea kehitys ei ohjaa…”.