Suomi on yhden totuuden maa. Nyt ”in” on kaupunkien tiivistäminen.
Anssi Joutsiniemi on kritikoinut tiivistämistä ja kaivannut suunnitteluun laadullisia tavoitteita. Paksuja pistetaloja ja ahdistavia keskikäytävätaloja toistavassa rakennusteollisuudessa onkin paljon vikaa. Huono asumisen laatu on ostajalle yhtä kallista kuin hyvä, kuten Aaro Artto SAFAn blogissa huomauttaa.
Mikä tiiveys on riittävää?
Mutta ei tiiveys ole turha tavoite. “Tiiviys on palveluiden ja tuottavuuden välttämätön, mutta ei riittävä ehto” Joutsiniemi (2015) kirjoittaa. Jos tiiveys on välttämätöntä, niin eikö sitä siis kannata tavoitella?
Kysymys on siitä, mikä tiiveys on riittävää – ja missä tiiveyteen kannattaa pyrkiä. Verkostomaisella kaupunkiseudulla on erilaisia alueita. Hyvän arkielämän kannalta olennaisissa keskuksissa ja naapurustoissa nykyistä tiiviimpi rakentaminen olisi ilman muuta etu.
Viitteitä mitoituksesta antaa Habitat III julkaisu (2015), jonka mukaan kaupunkien asukastiheyden pitäisi olla vähintään 150 asukasta hehtaarilla. Aukioihin, puistoihin ja katuihin Habitat ohjeistaa käyttämään puolet maa-alasta. Eurooppalaisten esimerkkien valossa tiheydet ovat tämän suuntaisia kaikkein urbaaneimmissa kaupunginosissa. Helsingin Ullanlinnan asukastiheys on täsmälleen 150 as / ha (Helsinki alueittain 2014).
Kaupunkikaava ehdottaa liian väljää rakentamista
Habitatin tavoitteilla 30% liike- ja palvelutilaa sisältävän alueen tehokkuus olisi 1,0. Tällöin asumisväljyydeksi on oletettu 35 huoneistoneliötä per henkilö. Jos puolet maasta on julkista tilaa, korttelitehokkuuden täytyy olla keskimäärin 2,0. (Lehtovuori & al. 2016)
Helsingin uudessa Kaupunkikaavassa kantakaupunkia jatkavan asuntovaltaisen alueen (A1) keskitiheys on 110 as / ha ja kaupunkibulevardien (C2) puolestaan 100 as / ha. Liiasta tiivistämisestä kritikoidun suunnitelman tavoitteet ovat liian alhaiset!
Kööpenhaminan Ørestadin aluetehokkuus on 1,0, Hampurin Hafenstadtin 1,3 ja Helsingin Jätkäsaaren 0,9. Jätkäsaaressa ollaan lähellä Habitat-lukuja, mutta alue on liian asuntovaltainen voidakseen toimia todella keskustamaisena kaupunginosana.
Kaupunkirakentaminen on kulttuuria
On totta, että tiiveys ei yksin takaa hyvää urbanismia. Mitkä sitten ovat asukkaille ja vieraille hyvän ja taloudellisestikin tuottavan kaupunkirakenteen muut edellytykset – ne ”riittävät ehdot”?
Historia voi antaa jonkin viitteen. Helanderin, Pakkalan ja Sundmanin Katajanokka-suunnitelma (1972) muistetaan retorisen kantakaupunkiin palaamisen alkuna. Suunnitelma oli aikanaan radikaali, sillä 1970-luvun alku oli metsiin puskettujen betonilähiöiden huippuaikaa.
Helander & co eivät ratsastaneet tiiveydellä, vaan päinvastoin pyrkivät pitämään entiselle telakalle tehtävän asuma-alueen tehokkuuden matalana estääkseen maanomistajien ylisuuret voitot. Nykysilmin katsottuna Katajanokan kärki on tylsän puoleinen ja turhan matalasti rakennettu, mutta suunnitelman taustalla joka tapauksessa oli arkkitehtonisia ideoita ja yhteiskunnallisia tavoitteita.
Tällaista kaupunkirakentamisen yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin merkityksiin liittyvää keskustelua kaipaan. Kaupunkirakentaminen on kulttuuria – ja taidettakin. Parhaimmillaan erilaiset ideat tuottavat erilaisia ympäristöjä ja myös kaivattuja innovaatioita.
Panu Lehtovuori, TkT, professori, arkkitehti SAFA
Lähteet
Joutsiniemi, Anssi (2015): Kaupunkitalouden ja tiivistämisen tuska. Yhdyskuntasuunnittelu 2015:4, vol 53
Lehtovuori, Panu & al. (2016): Hiedanrannan kehittämisvisio. Tiivis ja intensiivisesti vihreä Tampere City West.
Tiiveydestä ja laadusta Guardian-lehdessä