Rakennustaiteen aikaansaaminen on taiteen laji itsessään. Useinkaan tilaajan tavoitteena ei edes ole tuottaa rakennustaideteosta. Tavoitteena on käytettävä rakennus, joka olisi samalla myös terveellinen ja turvallinen.
Arkkitehtien ammattikoulutuksessa opetetaan tavoittelemaan enemmän. Meitä opetetaan haluamaan kauniita ympäristöjä. Tämä uljas tavoite sisältyy myös maankäyttö- ja rakennuslakiin, joten meillä on yleisen edun mukainen velvollisuuskin tavoitella toiminnallamme kauniiden ympäristöjen rakentumista.
Lakiin kirjatuilla pääsuunnittelijavastuilla on ehkä ensisijaisesti pyritty varmistamaan suunnittelun virheettömyyttä. On haettu joku vastuuseen kokonaisuudesta, suunnitelmien koordinoimisesta. Pääsuunnittelijuuteen sisältyy kuitenkin myös ajatus siitä, että rakennussuunnittelijana toimiva arkkitehti on suunnitteluprosessin johtamisen ohella päävastuussa suunnitteluratkaisusta.
Mitä jos arkkitehdilta tilataan kuitenkin vain kelvollista käyttörakennusta?
Miten ujuttaa sisään sellaista, jota tilaaja ei tiedä haluavansa, eivätkä prosessin muut osapuolet tavoitteen saavuttamista tue? Aivan liian usein ratkaisuna on se, että arkkitehtisuunnittelija kantaa vastuuta sellaisenkin onnistumisesta, jota tavoittelee prosessissa yksin. Hyvän tuloksen äärellä on paljon paistattelijoita, mutta huonon lopputuloksen välttäminen edellyttää vastuunkantoa myös prosessin aikana.
Arkkitehti ja taiteen maisteri Marianna Heikinheimo tarttui rakennustaiteen ikoniin, Paimion parantolaan, ja selvitti arkkitehtonisen ikonirakennuksen syntyprosessia. Lopputuloksena on väitöskirjan muotoon kirjoitettu ansiokas selvitys moniammatillisesta rakennusprosessista, jossa tuolloin vielä nuori arkkitehti nuoressa kansakunnassa käyttää kaikkia verkostojaan hienosti hyväksi, vakuuttaa päättäjät kerta toisensa jälkeen esittämistään ratkaisuista ja huolehtii siitä, että kokonaisuudessa säilyy näkemyksellisyys.
Lisää vastuuta arkkitehdille
Olen itse työskennellyt suuren osan ammatillisesta urastani kaupungin rakennuttamisyksikössä: Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimistossa. Huolenaiheenamme on erityisesti suunnittelun virheettömyys, ei ehkä niinkään arkkitehtonisen laadun puute. Arkkitehtonisesta laadusta meillä on näyttöä useiden eri tavoin palkittujen rakennuskohteiden muodossa. Suunnitteluprosessin ja sitä kautta rakentamisen laadun kehittyminen on tällä hetkellä ensisijainen laadun kehittämiseen liittyvä tavoite. Keinona tähän näemme arkkitehtisuunnittelijan vastuun lisäämisen suunnitteluprosessin johtamisessa.
Olemme siirtyneet yhä useammin kilpailuttamaan suunnittelijamme arkkitehtisuunnittelijan valitsemina ryhminä. Vuonna 2007 käynnistimme Kaanaankadun hankekokonaisuuden toteuttamisen tällä tavoin. Tuolloin vielä suunnittelijat valittiin suoraan sopimussuhteeseen rakennuttajaan nähden. Suunnittelijat olivat siten vastuussa toiminnastaan suoraan rakennuttajalle. Pääsuunnittelijan tuli johtaa suunnitteluprosessia ikään kuin ilman ”esimiesvaltuuksia”. Tuolloin arvelimme, ettei ala ollut vielä kypsä eivätkä sopimuskäytännöt riittävän kehittyneet suurempaan muutokseen.
Kohti kokonaissuunnittelua
Muutaman viime vuoden ajan olemme kuitenkin siirtyneet tilaamaan suunnitelmat yhdeltä taholta. Kokonaissuunnitteluun siirtymisellä haluamme selkiinnyttää suunnitteluryhmän toimintaa. Pääsuunnittelija johtaa suunnittelua. Hän voi valita kumppaninsa itse, hänen kauttaan kulkee myös maksupostit: erikoissuunnittelijoiden työstä maksetaan vasta kun se tyydyttää tilaajaa, tässä tapauksessa siis pääsuunnittelijaa. Pääsuunnittelijoille on tarjottu näin ”esimiesasema”.
Olemme myös siirtyneet yhä suuremmassa määrin käyttämään tietomallintamista. Tässäkin on tavoitteena suunnittelun virheettömyys. Vasta kun oma osa prosessistamme on kunnossa voimme vaatia rakentajilta 0-virhetoteutuksia.
Suunnitteluprosessia kehittämällä voimme yhdessä parantaa eri osapuolten toimintaedellytyksiä. Valta ja vastuu kuuluvat aina yhteen. Vastuu on vallan hinta.