Arkkitehtuurimuseon Eläköön Wivi Lönn! -näyttely tarjoaa paljon kiinnostavaa tietoa ja nostaa esiin tärkeitä teemoja. Visuaalisen materiaalin osalta näyttely jää harmillisen suppeaksi.
Arkkitehtuurimuseo näyttää esimerkkiä uuden sesonkinsa aihevalinnoilla ja niiden laajalla käsittelyllä. Naisiin, sukupuoleen ja arkkitehtuuriin keskittyvä Eläköön Wivi Lönn! -näyttely koostuu suuresta, molemmat salit valtaavasta näyttelykokonaisuudesta, jossa esitellään sekä Wivi Lönnin (1872–1966) arkkitehtuuria että laajemmin nais- ja sukupuolikysymystä suomalaisen arkkitehtuurin historiassa ja nykymaailmassa.
Näyttelyn lisäksi kokonaisuuteen kuuluu Lönnin arkkitehtuuria käsittelevä laaja monografia ja tapahtumia, joista suurin oli toukokuussa järjestetty Wivi Lönn -festivaali. Teema on jatkoa Lönnin 150-juhlavuotisbuumille, johon lukeutuivat jo viime vuonna julkaistu elämäkerta, romaani ja valokuvateos.
Wivi Lönn ansaitsee paikkansa parrasvaloissa. Hän oli ensimmäinen nainen Suomessa, joka avasi oman toimistonsa ja teki menestyneen uran arkkitehtina. Omana aikanaan – tai oikein sen jälkeenkään – hänen työnsä ei saanut ansaitsemaansa arvostusta. Lönnin 1890–1940 -luvuille ajoittuvan uran aikana hänen töitään ei esitelty Arkkitehtilehdessä, eivätkä ammatilliset piirit noteeranneet häntä tasavertaisena suunnittelijana naisarkkitehtien aktiivisia vertaisjärjestöjä lukuun ottamatta. Niiden esittely onkin näyttelyn vahvuuksia.
Arkkitehtina Lönn ei ehkä luonut uusia suuntauksia, mutta suunnitteli lukuisia hyviä rakennuksia, joiden yksinkertaistettu, suoraviivainen arkkitehtuuri palvelee sekä niiden käyttäjiä että ympäröivää kaupunkitilaa. Lönn riisui julkisivuistaan kansalliset, romanttiset ja usein miehiset koristeaiheet ja korvasi ne yksinkertaisilla ornamenteilla ja suoraviivaisilla linjoilla sekä loi tunnelmaa rakennusmassoilla, tiloilla ja niiden kierrolla.
On korkea aika, että hänen työnsä pääsee kunnolla esille.
Lönnin rakennukset ottavat kaiken hyödyn irti tonteistaan ja ympäristöistään ja luovat tarkkaa ja tasa-painoista arkkitehtuuria tiukan ja rationaalisen tilajaon ja -kierron ehdoilla. NNKY:n talo Helsingissä. Kuva: Aukusti Heinonen
Näyttelyn seinätekstit esittelevät Lönnin uraa ja arkkitehtuuria tarkasti ja lukijaa aliarvioimatta, mutta samalla helppolukuisesti ja ymmärrettävästi. Muuten, mitä Lönniin tulee, näyttely on karvas pettymys. Hyvin laadittujen tekstien ja grafiikoiden ohella Lönnin arkkitehtuurista ei juuri muuta olekaan esillä.
Pienessä salissa on parikymmentä informaatiopaneelia, joissa Lönnin arkkitehtuuria esitellään tekstin lisäksi uusilla ja näyttävillä valokuvilla ja piirustusten pienillä reproduktioilla. Niiden lisäksi näytillä on ainoastaan yksi arkkitehtuuripiirustus, kehystettynä seinällä.
Olisi ollut hienoa nähdä piirustukset alkuperäisinä.
Näyttely nostaa esiin tärkeitä teemoja, avaa kauniisti Lönnin arkkitehtuuria ja on hyvin käsikirjoitettu, mutta tuntuu oudolta, että museo ei aseta kokoelmiaan esille, kun sillä tiettävästi kuitenkin on suuri Lönnin piirustuskokoelma. Nyt siitä nähdään väläyksiä tulosteina julisteissa ja videolla, jossa museohenkilökunta käy piirustuksia läpi.
Olisi ollut hienoa nähdä piirustukset alkuperäisinä. Juuri näyttely antaisi mahdollisuuden panna esille arkkitehtuuriin liittyvä visuaalinen ajattelu ja materiaali niin, että ne yhdessä tilaan järjestettyinä luovat uusia merkityksiä.
Tämän ajattelun keskiössä ovat piirustukset, jotka monta sataa vuotta toimivat arkkitehtuurin ensisijaisena kommunikoinnin ja luomisen materiaalisena välineenä. Juuri niissä ovat näkyvissä arkkitehtuurin ydinasiat. Piirustusten altistuminen valolle on vakavasti otettava asia, mutta sen ei pidä estää näyttelyitä. Näin ei ole muissakaan museoissa.
Arkkitehtuurin opiskelua Polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Naisia hyväksyttiin opiskelijoiksi vuodesta 1879 lähtien. Heidän opiskeluaikansa oli vuoden miehiä lyhyempi ja kurssivalikoima karsittu. Kuva: Architectan arkisto/Kansallisarkisto
Arkkitehtuurimuseon näyttely toimii paremmin esitellessään arkkitehtuurin sijaan arkkitehtien sosiaalista elämää. Seinille tekstien väliin ripustetut mustavalkokuvien tulosteet luovat elävän kuvan arkkitehtien opinnoista ja verkostoista.
Esillä on myös Lönnin matkapäiväkirja, jossa kirjalliset kuvaukset, postikortit ja valokuvat dokumentoivat matkoja ympäri Eurooppaa. Tämä vaikuttava esine on näytteillä originaalina ja kaikki sivut on kauniisti tulostettu sen rinnalle. Matkapäiväkirja toimiikin näyttelyn tähtenä yhdessä naisarkkiehtien vertaistoimintaan liittyvän materiaalin kanssa.
Naisarkkitehtijärjestöjen Tuumastukien ja Architectan kokouspöytäkirjat, joihin kirjurit ovat tekstin lisäksi dokumentoineet tapahtumia skissein, antavat elävän kuvan vahvasta yhteisöstä, joka tarjosi sekä ammatillista että sosiaalista tukea. Järjestöjen jäsenluettelot ja valokuvat heidän matkoiltaan muistuttavat, ettei Lönn ollut poikkeus tai yksittäistapaus, vaan hänen ympärillään – ja jälkeensä – on ollut suuri joukko mieskollegoidensa varjoon jääneitä naisarkkitehteja.
Historian lisäksi näyttelyssä käsitellään arkkitehtuuria intersektionaalisuuden ja inklusiivisuuden näkökulmista nykyarkkitehtien aikalaishaastattelujen ja tietopakettien kautta. Näyttely tekee tärkeää työtä nostaessaan esiin erilaisia ääniä arkkitehtuurin kentältä ja herättäessään keskustelua aiheesta.
Kokonaisuutena Arkkitehtuurimuseon näyttely on täynnä innostavaa tietoa, mutta innostavaa nähtävää ei riitä sitä tukemaan.
Kirjoittaja on arkkitehtuurin historioitsija ja kuraattori.