Bauhaus oli ruohonjuuritasolla syntynyt pedagoginen ja ideologinen liike, jonka vaikutukset näkyvät arkkitehtuurissa edelleen. Aalto-yliopiston apulaisprofessori Panu Savolainen pohtii esseessään EU:n Uuden eurooppalaisen Bauhausin suhdetta radikaaliin edeltäjäänsä.
Yksi merkittävimmistä arkkitehtuurin interventioista Euroopan unionin historiassa on Ursula von der Leyenin kaudella käynnistetty Uusi eurooppalainen Bauhaus. Se on nelivuotinen vihreään kehitykseen tähtäävä ohjelma, joka luo kaikille eurooppalaisille mahdollisuuden ja virikkeitä rakentaa yhdessä kestävää ja osallistavaa tulevaisuutta. Ohjelman tavoitteet muotoutuvat rakennetun ympäristön kauneudelle, mielen ja sielun hyvinvoinnille sekä eri alojen yhteistyölle ja vuorovaikutukselle.
Uuden eurooppalaisen Bauhausin nimi pohjautuu poikkeuksellisen rohkeaan historialliseen viittaukseen Weimarissa perustettuun samannimiseen taide-, käsityö- ja arkkitehtuurikouluun. Bauhaus, opettajineen ja opiskelijoineen, oli rakentamassa ensimmäisen maailmansodan jälkeistä uutta Eurooppaa ja maailmaa. Se oli niin taide- kuin rakennusteollisuudenkin suunnannäyttäjä.
Vuonna 1919 luodun Bauhausin jälkivaikutus 1900-luvun arkkitehtuuriin ja muotoiluun on kiistattomasti merkittävämpi kuin minkään muun vastaavana aikana toimineen yksittäisen opinahjon. On ymmärrettävää, että juuri tämä sana, Bauhaus, on haluttu poimia näkyvän arkkitehtuuriohjelman perustuksiin.
Historia selittää, miksi olemme tässä ja nyt, mutta se on myös melko vaarallinen ja äänekäs työväline. Historian käyttö edellyttää kunnon suojavarusteita, tarkkaa harkintaa ja manuaalin perinpohjaista ymmärrystä, jotta rakenteet eivät työn tuoksinassa romahda niskaan. Useat maailman mahtavimmista – tuhoon tuomituista sekä menestyksekkäistä – valtioista on rakennettu väkevien historiallisten metaforien ja esikuvien pohjalta.
Kun Bauhaus hylkäsi menneen, historia aivan konkreettisesti siivottiin pois koulun opetusohjelmasta. Bauhausin 1930-luvun alun Saksasta häätänyt politiikka ja ideologia puolestaan rakensivat vahvasti historian ja historiallisten metaforien varaan.
Kritiikki on kohdistunut sisältöön sekä ylhäältä alas johdettuun malliin.
Uuden eurooppalaisen Bauhausin sinänsä erittäin kauniita ja tärkeitä tavoitteita on perustellustikin kritisoitu niin idealistisiksi kuin vanhentuneiksikin, tai vähintään liikaa valtavirtaa mukaileviksi. Useilla tahoilla ja myös Euroopan parlamentin sisällä on pohdittu, onko tavoitteissa mitään uutta, vaikka ne nostaisivatkin yhteiskunnan eri aloilla omaksuttuja ajatuksia yhteisen keskustelun aiheeksi. Kritiikki on kohdistunut sisältöön sekä ylhäältä alas johdettuun malliin.
Ohjelman historiallista viittausta sata vuotta aikaisempaan edeltäjäänsä on kuitenkin tarkasteltu harvakseltaan. Millaista historian käyttöä Uusi eurooppalainen Bauhaus edustaa ja miten se aikahypyssään onnistuu?
Pedagoginen hanke
Tätä lehteä lukee lähinnä arkkitehtikunta, jolle Bauhaus viittaa ensisijaisesti 1900-luvun arkkitehtuurin ja muotoilun ideologiaan ja pedagogiikkaan. Ironista on, että valtaosalle ihmisistä Bauhaus assosioitunee ensinnä rakennustarvikkeita ja työkaluja myyvään rautakauppaketjuun. Sanat elävät omaa elämäänsä, ja niiden kantamat merkitykset ovat vaikeasti hallittavissa, ja sama on ongelma Uuden Bauhausin kohdalla.
Sanaa Bauhaus voi pitää jopa kiusallisena, kun pohditaan Uuden eurooppalaisen Bauhausin päämääriä. Rakentamisen käskymuodoksikin tulkittavissa oleva alku ja taloon viittaava sana sopivat huonosti aikakauteen, jolloin pikemminkin pitäisi pohtia, täytyykö rakentaa juuri mitään uutta, ja onko ihmislajillemme edes ominaista tai välttämätöntä asua taloissa. Pitkään pärjäsimme ilmankin, valtaosan lajimme olemassaolon historiasta. Kein Haus, ei yhtään taloa, voisi olla 2020-luvun liikkeelle osuvampi nimi. VTT julkaisi rakentamisen kymmenen käskyänsä jo 1990-luvulla, ja luettelo alkoi käskyllä ”Älä rakenna (uutta)”.
Bauhausin aivan uutta etsineet radikaalit perustajat olisivat 2020-luvulla todennäköisesti pitäneet uuden Bauhausin ohjelmajulistusta melko latteana. Bauhaus oli yhteiskunnallinen ja taiteellinen liike, mutta ennen kaikkea se oli pedagoginen hanke. Yhtä radikaalia ja käänteentekevää murrosta alan koulutuksen historiasta tuskin löytää. Se herätti 1920-luvun Saksassa ja maailmassa ristiriitaisia reaktioita, vaikka Weimarin tasavallan hallitus tukikin koulua avokätisesti vuoteen 1923.
Yhä 2020-luvulla valtaosassa maailman arkkitehtuuri- ja muotoilukouluista Bauhausin 1920-luvulla luomat periaatteet muodostavat osia opetuksen juurakosta tai vähintään koulutusideologian taustalla siintävän ajattelutavan.
Uuden Bauhausin kohdalla pedagogiikan ja sen uudistumisen merkityksen korostaminen olisi ehkä kiehtovampaa kuin lopputuotteiden eli rakennusten ja ympäristön pohdinta. Ainakin se tulisi nostaa voimallisemmin esiin. Suomen arkkitehtuurikeskusteluihin on ilahduttavasti ilmestynyt viime aikoina lisää poikkitieteellisiä ja -taiteellisia sävyjä, mutta pedagogiikan metatasosta ja aikakerrostumista kirjoitetaan ja puhutaan yhä liian vähän ammattikunnan sisällä ja julkisuudessa.
Opetuksen historiallisen rakentumisen ja erilaisten vuosirenkaiden tunnistaminen on tärkeää etenkin tilanteessa, jossa yliopistot uudistavat koulutusohjelmiaan kiihtyvällä tahdilla. Lapsia menee pesuveden mukana useita vuosikymmenessä: 2010-luvulla Aalto-yliopistosta katosi vuodesta 1889 alkaen lähes yhtäjaksoisesti jatkunut mittausleiritraditio, joka nyt tosin tekee paluun.
Samaan aikaan on nähtävissä opiskelijoiden omaehtoisen vertaispedagogiikan herääminen ilmiöihin, joihin virallinen koulutus ei välttämättä fokusoi. Näissä keskusteluissa korostuvat virallista opetusohjelmaa enemmän kestävyyden ja rakentamattomuuden tematiikat ja muun muassa posthumanistiset pohdinnat.
Nämäkin aloitteet kalpenevat roimasti niille mänöövereille, joita Weimarissa aikanaan lanseerattiin konservatiivisten arkkitehtipiirien kauhuksi.
Autoliikenteen tienraivaaja
Historian(tutkimuksen) suurin paradoksi ovat anakronismit. Voi väittää, että historia on aina anakronistinen rakennelma: tulkitsemme menneisyyttä aina uudelleen nykyisyydessä olevien jälkien pohjalta, ja näemme tutkimamme aikakauden väistämättä oman aikamme näkökulmista.
Toisaalta historian olemukseen kuuluu tehdä oikeutta jokaisen ilmiön ja tapahtuman ainutlaatuisuudelle. Tapahtumat ja aika ovat ainutkertaisia, ja itseään toistavaksikin luonnehdittu historia saa aina uusia kertaluontoisia sävyjä. Mitä uusi Bauhaus ammentaa sadan vuoden takaa, ja onko kysymys anakronismista tai ontuvasta, epäosuvasta viittauksesta?
Kenties kiinnostavin sisäinen ristiriita muodostuu ”uuden” käsitteestä. ”Vanhan” Bauhausin perusta valettiin ajattomuuden perustuskuoppaan, maaperälle, jota historia ei ollut runnellut.
Väkisin tulee ajatelleeksi, että jos Bauhausin radikaalin pedagogiikan johtohahmot nostettaisiin haudoistaan katselemaan luomuksensa uutta tulemista, he luultavasti kehottaisivat meitä hylkäämään kaikki viittaukset rappiolliseen ja arveluttavaan historiaan. Ehkä he myös tunnistaisivat aikamme merkittävimmät haasteet, ja kummeksuisivat teollisen ja hiili-intensiivisen rakentamisen ja autoliikenteen tienraivaajien nimen käyttämistä päinvastaisiin tarkoitusperiin tähtäävässä ohjelmassa.
Uutuuden idea on ristiriitainen myös siinä mielessä, että ”vanha” Bauhaus oli monin tavoin aivan uutta ja radikaalia, toisin kuin Uusi Bauhaus. Weimarissa muotoutunut liike ja uudenlainen idea suunnittelun ja käsityön rajat poistavasta koulutuksesta otti kyllä mallia 1800-luvun Arts and Crafts -liikkeestä. Silti Bauhausissa luodut koulutuksen mallit ja ilmaisu olivat osin ennenkokemattomia. Ne eivät nousseet jo lähes vallitsevasta konsensuksesta maailman ongelmien ratkaisemiseen vaan enemmässä määrin tulivat nurkan takaa, pyytämättä ja yllättäen.
Nyt kun Bauhaus on ylennetty Rooman, klassismin, Jerusalemin ja monien muiden syklisesti palaavien asioiden pitkään listaan, on syytä jäädä odottelemaan, millaisin jalokivin koristeltuna se laskeutuu Euroopan unionin uloimpien kiintotähtien taivaalta ympärillemme. Uuden Bauhausin onnistuminen piilee muualla kuin sen historiallisen mutta samanaikaisesti historiattomaksi tarkoitetun nimen painolastissa.
Uuden eurooppalaisen Bauhausin suunta on oikea, mutta on hyvä pysähtyä pohtimaan, onko se riittävän radikaali.
Uuden eurooppalaisen Bauhausin suunta on oikea, mutta on hyvä pysähtyä pohtimaan, onko se riittävän radikaali. Jos kuviteltaisiin, että 1920-luvun Bauhaus olisi ollut Kansainliiton perustama ohjelma, nähdään konkreettisesti uuden Bauhausin ongelma. Bauhausia, uutta luovaa liikettä ja ideologiaa, ei perustettu ja tuskin olisi voitu perustaa kansainvälisen politiikan tai ylikansallisten hallintoelinten päätöksellä. Toimijoina eivät olleet valtaapitävät, vaan muilla tavoin vaikutusvoimaiset ja eksentrisetkin ihmiset, joiden ideoita ei nielty etenkään perinteen ja historiallisen jatkumon nimeen vannoneissa piireissä.
On todennäköistä, että aidosti käänteentekevä lähitulevaisuuden liike kehkeytyy muualla kuin maailman johtavissa hallintoelimissä. Itse uskoisin sen olevan jotain sellaista, mitä on mahdoton ennustaa. Se itää ja kasvaa ihmisistä, joiden ajattelua ja toimintaa vallitsevien poliittisten ja taloudellisten järjestelmien on vaikea sulattaa ja vallitsevien yleisten mielipiteiden vaikea sulauttaa uumeniinsa.
Historia osoittaa, että yleensä luulemme elävämme murroksen keskellä, kun käänteentekevät voimat puuttuvat peliin ennakoimattomin tavoin ja luovat todellisen murroksena muistetun asian. Luultavasti historian syvistä virroista kohoaa pintaan jokin arkkitehtuurin ideologia, jolle ehkä 2100-luvulla luodaan nimikaiman innoittama toisinto. Toivottavasti se ei ole neouusibauhaus.
Kirjoittaja on historioitsija ja arkkitehti ja työskentelee Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessorina.