Vilhelm Helander tervehtii tuttuun tapaansa työpisteeltään Helsingin Ratakadulla, pihasiiven toimistotilassa, jota jakaa useampi arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto. 83-vuotiaan arkkitehdin päivät täyttyvät edelleen suunnittelutöistä. Parhaillaan käynnissä on esimerkiksi Helsingin tuomiokirkon julkisivukorjaus.
Kyseessä on yksi Helanderin pitkäaikaisimmista projekteista, sillä hän on suunnitellut kirkon korjauksia monessa vaiheessa 1990-luvulta lähtien. Julkisivukin on ehditty korjata hänen johdollaan jo kertaalleen. Tällainen uskollisuus suunnittelijaa kohtaan on harvinaista nykypäivänä, joten rakennuttaja eli Helsingin seurakuntayhtymä saa Helanderilta kiitosta kulttuuritahdostaan.
Muutama päivä ennen tapaamistamme tasavallan presidentti Alexander Stubb nimitti Helanderin taiteen akateemikoksi. Hän astuu suuriin saappaisiin, sillä edeltäjinä on ollut kolme suomalaisen arkkitehtuurin suurmiestä: Alvar Aalto, Reima Pietilä ja Juha Leiviskä.
Helander on akateemikoista ensimmäinen, joka on profiloitunut ennen kaikkea korjausten ja restaurointien suunnittelijana, toisaalta opettajana ja kirjoittajana.
”Elämäni on jakautunut tasapainoisesti näihin kahteen sektoriin. En tiedä kumpi on tärkeämpi, mutta ne täydentävät toisiaan. Olen ollut eräänlainen vanhan ajan professori – mukana sekä akateemisessa toiminnassa että käytännön suunnittelutöissä”, hän selittää monipuolista työuraansa.
Poikkeuksellista on myös se, että Helanderilla oli yli neljäkymmentä vuotta yhteinen toimisto edellisen akateemikon, viime vuonna edesmenneen Juha Leiviskän kanssa. Molemmilla oli kuitenkin etupäässä omat työnsä, ja yhteinen yritys tarjosi tukea ammatinharjoittamiseen.
Akateemikoksi nimittämistä Helander pitää oman elämänuransa huipentumana, mutta kokee sen samalla yleisempänä tunnustuksena rakennetun ympäristön hyväksi tehdylle työlle.
”Nimityksen myötä korjaaminen ja restaurointi tunnustetaan täysipainoiseksi osaksi arkkitehdin työtä. Haluankin jakaa tämän kaikkien niiden kanssa, jotka ovat toimineet tällä alalla.”
Nimitys kertoo myös rakennusalalla ja arkkitehtien työnkuvassa tapahtuneesta muutoksesta.
”Suomi oli ennen uudisrakentamisen luvattu maa, mutta nyt vähintään puolet rakennustoiminnasta koskee vanhoja rakennuksia tai ympäristöjä. Siinä mielessä on huomattava merkitys, että tällaiselle toiminnalle annetaan arvostusta.”
Presidentti Alexander Stubb nimitti Helanderin taiteen akateemikoksi 8. marraskuuta Helsingin Ritarihuoneella. Kuva: Lari Järnfelt
Kiinteistösijoittajilla asema vahva
Akateemikkona Helander haluaa toimia ennen kaikkea mielipidevaikuttajana. Nimitystilaisuudessa pitämässään puheessa hän toi esiin kolme teemaa, joista toivoo enemmän keskustelua.
”En käyttänyt sanaa pointti, mutta sekä presidentti että osa yleisöstä kyllä huomasivat, että noudatin tätä kaavaa”, hän naurahtaa.
Ensimmäinen teema koskee Helsingin kaupunkisuunnittelua, jota Helander käsitteli hiljattain Arkkitehtiuutisiin (1/2024) kirjoittamassaan artikkelissa ”Kiinteistöpolitiikka jyrää rakennusperinnön”. Siinä keskiössä oli valtion muuttunut rooli kiinteistönomistajana, mutta Helander näkee yhtä suuria uhkia yksityisellä pääomalla toteutetuissa kehityshankkeissa.
”Helsingin kehityksessä on meneillään valtavan dynaaminen vaihe, mutta samalla yksityisille kiinteistösijoittajille on annettu kaupungin koko historia huomioiden ainutlaatuisen vahva asema. Suoranaiset kiinteistöspekulaatiohankkeet menevät tällä hetkellä läpi. Sijoittajat tekevät kaupungin kanssa sopimuksia erilaisten alueiden kehittämisestä, ja sitten niille kylvetään valtavasti kerrosalaa.”
Yksityisen ja julkisen vallan välinen suhde onkin Helanderin mielestä keikahtanut vaaralliseen asentoon.
”Helsingin historiassa yksityinen pääoma ja yritteliäisyys ovat aina olleet tärkeitä käyntivoimia, mutta sitä on tasapainottanut päätöksenteossa yleisen edun ylläpitäminen. Viime aikoina tilanne on huolestuttavasti heikentynyt, ja se näkyy jo kaupunkikuvassa.”
Kun tonttien rakennusoikeuksia korotetaan moninkertaisiksi, niillä sijaitsevien vanhojen rakennusten arvo muuttuu omistajilleen helposti nollaksi tai suorastaan negatiiviseksi. Käynnissä onkin Helanderin näkemyksen mukaan suurin purkuaalto sitten 1960- ja 1970-lukujen.
”Tilanne alkaa muistuttaa sitä, mitä vastaan viisikymmentä vuotta sitten protestoitiin. 1960-luvulla puolet Helsingin uusrenessanssitaloista purettiin. Nyt niitä taloja, joita rakennettiin silloin tilalle, vastaavasti puretaan.”
Puutteita tekijänoikeuksissa
Toinen teema, johon Helander viittasi puheessaan, ovat arkkitehtien tekijänoikeuksien puutteet.
”Yleensä eri taiteen aloilla on jonkinlaiset tekijänoikeudet voimassa, mutta arkkitehtuurissa niitä ei näytä olevan lainkaan. Itsellänikin on kokemus, että jokin projekti on tuskin saatu valmiiksi, kun omistajan oikeudella ruvetaan tekemään muutoksia kysymättä suunnittelijalta mitään”, hän kertoo.
Ongelmia aiheuttaa myös hankintalaista seurannut käytäntö pilkkoa suunnittelutyö useampaan osaan ja kilpailuttaa ne erikseen.
”Kun joku on ensin ideoinut kaiken ja tehnyt perustavaa laatua olevat ratkaisut, jatkoa rupeaakin toteuttamaan joku toinen halvemman tarjouksen antanut. Tällöin saatetaan täysin sumeilematta käyttää aikaisempia ideoita alkuperäistä suunnittelijaa edes mainitsematta. En tiedä, onko tähän mahdollista puuttua juridisin keinoin, mutta edes kohteliaisuussyistä asialle pitäisi tehdä jotain”, Helander vetoaa.
”Aika usein on nähty sitäkin, että jollekin tontille tai alueelle järjestetään jopa kansainvälinen kutsukilpailu, johon kutsutaan ulkomaalaisia tähtitoimistoja. Tällä tavalla paikalle saadaan kylvetyksi valtavasti kerrosalaa, mutta kun lähdetään toteutukseen, alkuperäiset suunnittelijat unohdetaan.”
Harmillisena esimerkkinä hän mainitsee Helsingin Telakkarannan, jonka kutsukilpailun aikoinaan voitti maineikas tanskalainen Lundgaard & Tranberg -toimisto. Toteutussuunnittelussa heillä ei kuitenkaan näytä olleen minkäänlaista roolia.
Kolmantena teemana Helander otti puheessaan esiin Museoviraston toimintamenoihin kohdistuneet leikkaukset ja niiden vaikutuksen rakennusperinnön suojeluun ja ylläpitoon. Tilaisuudessa oli läsnä myös tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala (nykyään ympäristö- ja ilmastoministeri), jonka hallinnonalaan asia kuuluu.
”Museovirastollahan on suorastaan lakisääteinen tehtävä valvoa rakennusperintöä ja toimia neuvonantajana. Nyt kriisitilanteessa on saatu järjestettyä jokin pieni lisärahoitus, mutta tilanne on pidemmän päälle huolestuttava. Niin hienoa kuin onkin, että tällaisella akateemikkonimityksellä annetaan arvoa perinnön vaalimiselle, samalla on uhkakuvia, että todellisuudessa tilanne tulee heikkenemään.”
Arkkitehtuurissa tekijänoikeuksia ei näytä olevan lainkaan.
Helander otti kiitospuheessaan esiin kolme rakennusperintöön kohdistuvaa uhkakuvaa. Kuva: Lari Järnefelt
Tavoitteeksi jatkuva ylläpito
Nykyisistä uhkakuvista huolimatta Helander sanoo rakennusperinnön arvostuksen olevan tänä päivänä aivan toisella tasolla kuin hänen valmistuessaan arkkitehdiksi.
”Silloin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa rakennussuojelu oli lähinnä joidenkin valistuneiden kansalaisten ja oppineiden laji – muistutan ennen muuta professori Nils Erik Wickbergin roolista alan pioneerina.”
Vastareaktiona käynnissä olleelle purkuaallolle suojelusta alettiin vähitellen puhua laajemmin.
”Ensin se liittyi aika paljon Helsinkiin ja sen säilyttämiseen, ja toisena tulivat vahvasti puukaupungit, joiden viimeiset rippeet saatiin sentään säästettyä”, Helander muistelee uransa alkuvaiheita.
Kehitys ei ole kuitenkaan edennyt suoraviivaisesti, vaan välillä on otettu myös taka-askelia.
”Jos kyseessä on jonkinlainen syklinen kehityskulku, nyt ollaan sellaisessa vaiheessa, että jollei arvostus ole suorastaan vähentynyt, nämä arvot on ainakin helppo sivuuttaa. Lähes päivittäin voidaan lukea, että joko valtio tai Helsingin kaupunki myyvät arvokiinteistöjään.”
Sen sijaan, että arvokkaat rakennukset olisivat ylpeyden aihe, joista pidetään huolta, ne koetaan rasitteina, joista halutaan päästä eroon, Helander harmittelee tapahtunutta käännettä.
Purkamisen ja vajaakäytön lisäksi rakennusperintöä uhkaavat vanhoihin rakennuksiin kohdistuvat kohtuuttomat muutospaineet.
”Nykyisin tehtävä korjaustoiminta ei suinkaan lähde siitä, että rakennuksissa olisi perustavanlaatuisia ongelmia; päinvastoin niiden ylläpito laiminlyödään. Usein vanhojen talojen käytölle asetetaan valtavan suuria paineita, tehdään monitilatoimistoja ja kaikkea tällaista. Toivoisin, että enemmän kiinnitettäisiin huomiota rakennusten jatkuvaan ylläpitoon.”
Korjaushankkeiden ajurina onkin tyypillisesti tarve päivittää talotekniset järjestelmät nykymääräysten tasalle, mikä johtaa usein mittaviin rakenteellisiin muutoksiin.
”Lohdutukseksi saatetaan sitten ottaa koristemaalauksia vähän esiin, jos saan hieman ironisoida. Restaurointikäsite siinä merkityksessä, että lähtökohtana olisi rakennuksen arkkitehtonisten ja kulttuurihistoriallisten arvojen ylläpitäminen, on harvinaisempaa toimintaa. Onhan siitäkin esimerkkejä ja on olemassa valistuneita rakennuttajia, joista pitää olla kiitollinen.”
Vanhojen rakennustapojen elvyttäjä
Helander toimi Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuurin historian professorina useampaan otteeseen: ensin viransijaisen vuosina 1968–1969, 1972–1976 ja 1985, ja vakinaisena professorina vuosina 1986–2005. Hänen innostava, sekä detaljitietoa, huumoria että omakohtaisia tulkintoja pursuava opetuksensa jätti jälkensä monen arkkitehtipolven ajatteluun.
Opetustyön vaikutus näkyy esimerkiksi arkkitehtien parissa heränneenä kiinnostuksena perinteisiä rakennustapoja ja painovoimaista ilmanvaihtoa kohtaan. Niitä alettiin opettaa 1980-luvulla korjaussuunnittelun tueksi, mutta vähitellen nuorempi polvi alkoi nähdä perinteiset menetelmät vaihtoehtona myös uudisrakentamisen käytännöille, joiden riesana ovat olleet muun muassa sisäilma- ja kosteusongelmat.
”Se on kiinnostava kehityskuvio. Esimerkiksi massiivitiilimuurien paluusta on puhuttu jo pitkään. Muistan, että ystäväni ja ihanteeni Ove Hidemark ajoi tätä jo monta vuosikymmentä sitten.”
Tukholman taidekorkeakoulussa professorina toimineen Hidemarkin tavoin Helander on tehnyt paljon työtä sen eteen, että vanhoja rakennuksia korjattaessa ymmärrettäisiin rakennusaikana käytössä olleita työtapoja ja materiaaleja.
”Esimerkiksi kalkkimaalaus oli välillä melkein unohtunut taito. Itselläni on ollut jonkin verran osuutta sen elvyttämisessä muun muassa sitä kautta, että olen suunnitellut julkisivukorjaukset Suomenlinnaan yli kahteenkymmeneen rakennukseen. Saimme läpi sellaisen linjan, ettei kokeilla uusimpia tuotteita vaan päinvastoin käytetään kaikkein perinteisimpiä. Se ei ollut mitenkään itsestään selvää 1970-luvun lopulla.”
Samalla hän muistuttaa, että moni muukin arkkitehti on ponnistelut asian eteen, ennen kaikkea Panu Kaila sekä suurempi joukko nuorempia kollegoja, kuten Arkkitehtitoimisto Livadyn osakkaat.
”Heidän kanssaan minulla on ollut ilo tehdä jonkin verran yhteistyötäkin.”
Akateemikko Vilhelm Helander kotitalonsa edessä Helsingin Ullanlinnnassa. Hänen taloon muutama vuosi sitten suunnittelemassaan julkisivukorjauksessa käytettiin vanhoja tekotapoja ja perinteisiä pigmenttejä. Kuva: Katja Tähjä
Modernismin vaihtoehto
Viime vuosien näkyviä ilmiöitä on ollut lisääntynyt kiinnostus traditionaalista muotokieltä kohtaan. Se tulee toistuvasti esiin niin julkisessa keskustelussa kuin arkkitehtiopiskelijoiden ja nuorten arkkitehtien ihanteissa.
Helander suhtautuu ilmiöön ristiriitaisin tuntein. Hänen opiskellessaan Teknillisessä korkeakoulussa 1960-luvulla ei modernismille ollut vaihtoehtoja, eivätkä opettajat sallineet harjoitustöihin minkäänlaisia tyylihistoriallisia viitteitä.
”On ollut tietysti houkuttelevaa ajatella siihenkin vaihtoehtoja. Se niin sanottu uusvanha on kuitenkin aika vaativa laji. Silloinhan rakennukset, joissa käytetään samantapaisia sommitteluelementtejä kuin vanhemmissa rakennuksissa, joutuvat kilpailuasetelmaan näiden aikaisemmin toteutettujen kanssa. Ne esimerkit, joita uusvanhasta usein tarjotaan, ovat kyllä uskomattoman kömpelöitä”, Helander toteaa.
Samalla hän korostaa, että on myös onnistuneita esimerkkejä historiallisen muotokielen tulkinnasta. Esimerkiksi Inaron suunnittelema kerrostalo Helsingin Kaarlenkadulla istuu Helanderin mielestä hyvin ympäristöönsä rapattuine julkisivuineen ja kaariaiheineen. Akateemikkona hän ei myöskään halua toimia minkäänlaisena tyylisensorina.
”Ehkä siihen on vaikuttanut sekin, että kun on ensin saanut ankaran funktionalistisen koulutuksen ja sitten käyttänyt kymmenen vuotta Säätytalon tai Porin kaupungintalon kaltaisten uusrenessanssirakennusten restaurointiin, on oppinut ymmärtämään erilaisia arkkitehtuurin arvoja.”
Jos jossakin keskustelua pitää käydä, niin ammattikunnan omissa lehdissä.
Nuorempienkin pitää ottaa kantaa
Suunnittelu- ja opetustyön rinnalla Helander on osallistunut yli kuudenkymmenen vuoden ajan julkiseen keskusteluun rakennetusta ympäristöstä. Hän muistelee ensimmäisen, Nya Pressenissä vuonna 1963 julkaistun kirjoituksensa käsitelleen Hotelli Kämpin ja Pohjois-Esplanadin kohtaloa.
Keskusteluihin osallistumaan Helanderia kannusti hänen tärkein opettajansa ja esikuvansa Nils Erik Wickberg.
”Wickberg aikoinaan sanoi, että kyllä nuorempienkin pitää kirjoittaa ja ottaa kantaa. Saman kehotuksen voi välittää edelleenkin.”
Viimeaikaisista kannanotoista Helander nostaa esiin vuonna 2021 ilmestyneen Kenen kaupunki? -pamfletin, joka oli nimeään myöten paljon velkaa Helanderin ja Mikael Sundmanin vuonna 1970 kirjoittamalle, sittemmin klassikoksi muodostuneelle Kenen Helsinki -kirjalle. Muutoin rakennettua ympäristöä koskeva keskustelu on hänen mielestään nähnyt parempiakin päiviä.
”1970-luvun alkupuolella oli hämmästyttävää kiinnostusta näihin asioihin. Saimme silloin Sundmanin kanssa kokonaisia aukeamia Helsingin Sanomiin, ja sama juttu saatettiin julkaista samanaikaisesti myös Hufvudstadsbladetissa.”
Julkisiin kannanottoihin rohkenevat arkkitehdit saavat tottua siihen, etteivät arvostelun kohteena olevien hankkeiden suunnittelijat useinkaan ilahdu kritiikistä. Helanderkin on joutunut huomaamaan, että aiemmin hyvinkin mielellään mielipiteitä vaihtaneet ammattiveljet ovat lakanneet tervehtimästä.
”Mutta kun kysytään ammattikunnan mielipidettä, niitä on yhtä paljon kuin ammatinharjoittajia. Se on aina jakautunut koko kentälle”, hän muistuttaa.
Tärkeää on myös se, että ajankohtaisista ilmiöistä keskustellaan avoimesti arkkitehtikunnan kesken.
”Jos jossakin sitä keskustelua pitää käydä, niin ammattikunnan omissa lehdissä.”
Arkiympäristöissä parannettavaa
Lopuksi kysyn tuoreen akateemikon näkemyksiä suomalaisen arkkitehtuurin nykytilasta. Mitkä ovat sen näyttävimpiä saavutuksia ja toisaalta suurimpia kompastuskiviä?
”Vaikka tyylilaji ei ole lähinnä sydäntäni, arvostan, että on saatu aikaan sellainen rakennus kuin Helsingin keskustakirjasto Oodi. Se on vielä hämmästyttävästi toteutettu kokonaan julkisilla varoilla ilman, että kylkiäisenä on 12-kerroksista hotellia tai vastaavaa.”
”Tällaisia hienoja erityisrakennuksia syntyy jatkuvasti, ja sehän on tietysti todiste suomalaisen arkkitehtuurin luovuudesta”, Helander toteaa.
Parannettavaa löytyisi ennen kaikkea arkiympäristöistä.
”Helsingin uusilla asuntoalueilla on paljon hienoja piirteitä, mutta on myös ahtaita kuilumaisia pihoja, joihin aurinko ei juurikaan paista. Tässä on tapahtunut iso muutos. Ymmärrän tietysti, että kun Helsinkiin väen väkisin sullotaan valtavasti lisää ihmisiä, jonnekin heille pitää järjestää asunnot.”
Samalla ympäristön laatu on kuitenkin joutunut kärsimään, Helander sanoo.
”Kohtuullinen mittakaava ja riittävä vehreys, joita kovasti tuotiin esiin aiemmin, eivät näytä olevan kovinkaan korkeassa kurssissa. Siinä on mielestäni menetetty paljon.”
Helander kehottaakin kaivamaan esiin ruotsalaisen Hakon Ahbergin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1952 julkaistun esitelmän, jossa hän korosti arkipäivän arvokkuuden luomista arkkitehtien tärkeimpänä tehtävänä.
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 5/24.
