Elina Koivisto ja Maiju Suomi suunnittelivat Arkkitehtuurimuseon pihalle ekologisista materiaaleista rakennetun paviljongin, jossa on tilaa kasveille, hyönteisille ja keskustelulle.
Oli alkukesä 2020, ensimmäinen koronakevät oli juuri takana. Arkkitehti Maiju Suomi oli seurannut mediasta uutisia luontokadosta ja pyöritellyt mielessään jatkotutkimuksen aihetta.
Nyt hän istui ulkona pikkuisessa puutarhassaan Turun Portsan puutaloalueella, joi kahvia ja mietti, miten arkkitehtuurin kautta voisi vaikuttaa luontokatoon. Miten voisi samaan aikaan sekä ottaa tilaa ihmisten käyttöön että antaa sitä muille lajeille?
Suomi siirsi ajatuksissaan pihalla seisovaa terrakottaruukkua. Sen alta paljastui kuhiseva kasa toukkia.
Hänen ensimmäinen reaktionsa oli ällötys. Se vaihtui mielenkiintoon ja sitten välittämiseen.
Suomi havahtui. Puutarhassa oli mukavaa ja kaunista, oli sopivasti valoa ja kasveja – vieraan lajin kohtaamisesta johtuvan ällötyksen muuttuminen mielenkiinnon kautta välittämiseksi johtui paikasta, jossa hän oli.
Olisiko mahdollista suunnitella jotakin, joka toimisi samalla tavoin?
Kaksi vuotta myöhemmin Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon välinen piha Helsingin Kaartinkaupungissa surisee elämää. Hyönteiset lentävät, kukat kukkivat ja heinät huojuvat leppeässä tuulessa.
Pihalle on noussut poltetuista tiilistä ja raakasaviharkoista rakennettu Alusta-paviljonki, jonka ovat suunnitelleet Maiju Suomi ja arkkitehti Elina Koivisto. Paviljonki on osa Suomen taiteellista väitöstyötä, joka käsittelee ihminen–luonto-kahtiajaon purkamista arkkitehtuurin keinoin, sekä Koiviston luonnonmateriaalien rakennuskäyttöä tarkastelevaa tutkimusta. Sitä ovat olleet toteuttamassa Raision seudun koulutuskuntayhtymän Rasekon savirakentajalinjan sekä Aalto-yliopiston muotoilun laitoksen opiskelijoita.
”Olemme osa luontoa ja täysin riippuvaisia muista lajeista, mutta länsimaisessa ajattelussa luonto nähdään hyödynnettävänä resurssina ja ihminen siitä erillisenä. Arkkitehtuuri palvelee tätä kahtiajakoa rajaamalla luonnon ihmisen ulkopuolelle. Aloimme pohtia, mitä olisi arkkitehtuuri, joka samaan aikaan tarjoaa meille suojan, mutta myös mahdollistaa muille lajeille niiden olemassaolon”, Suomi sanoo.
Paviljongissa kasvaa noin viittäkymmentä eri perennalajia, yhteensä yli tuhat kasvia. Niitä ovat olleet valitsemassa Helsingin yliopiston ekologian tutkijat. ”Enemmän kuin hyönteishotelleja pölyttäjät tarvitsevat ympäristössä ravintoa eli kasveja”, Koivisto sanoo. Kuva: Anni Koponen
Saatuaan oivalluksen pihallaan Suomi otti yhteyttä Koivistoon, joka opettaa Aalto-yliopistolla rakennusoppia. Suomen tavoin Koivisto on pohtinut työssään arkkitehtuurin, rakentamisen ja maankäytön vaikutusta ilmastokriisiin ja luontokatoon.
”Kestävyyskeskustelu arkkitehtuurissa painottuu tällä hetkellä paljolti tekniseen puoleen ja erilaisiin mitattavissa oleviin asioihin, kuten energiansäästöön ja hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen”, Suomi sanoo.
Suomen ja Koiviston mukaan se ei yksinään riitä.
”Arkkitehtuuri on myös taidetta, kulttuurin tuote, joka ilmaisee arvoja ja ajatuksia. Ne on kirjattu rakennuksiimme, kirjaimellisesti hakattu kiveen. Mitä ovat ne ajatukset, joita ympäristötietoinen arkkitehtuuri voisi ilmaista?” Suomi kysyy.
Koivistoa kiinnostavat erityisesti arkkitehtuurissa käytettävät materiaalit, mistä ne otetaan, minne ne menevät ja mitä siinä välissä tapahtuu.
”Nykyisessä materiaalisessa maailmassamme minua huolestuttaa tietynlainen materiaalittomuus. Se liittyy luonnon pois sulkemiseen: on pyritty kehittämään rakennusmateriaaleja, jotka ovat mahdollisimman sileitä, neutraaleja ja hylkiviä, jotta niihin ei tartu mikään elämä.”
”Olemme karsineet maailmastamme aika paljon tasoja, kun yksityiskohtien, materiaalisuuden ja haptisuuden kokemukset jäävät pois”, Koivisto sanoo.
Samalla materiaalit ovat usein kertakäyttöisiä, niitä ei voi kunnostaa eikä korjata.
Kun pergoloiden savipaneeleiden rappaus pikkuhiljaa varisee pois, alta paljastuu pajupunos. ”Se hoitaa edelleen varjostustehtävää ja näyttää kauniilta. Asioiden ei tarvitse aina olla joko ehjiä tai rikki, vaan muutos voi olla osa arkkitehtuuria”, Maiju Suomi sanoo. Variseva savi on myös arvokasta pesänrakennusmateriaalia esimerkiksi pääskysille. Rappaus on Mari Hermajan suunnittelema. Kuva: Anni Koponen
Alusta-paviljongin rakentamiseen on käytetty savea, jota saadaan esimerkiksi käytöstä poistuneilta pelloilta. Sitä ei tarvitse kaivaa syvältä maasta, siihen ei lisätä ympäristölle haitallisia aineita ja sen voi palauttaa käytön jälkeen takaisin luontoon.
Paviljongin on tarkoitus olla paikallaan kaksi vuotta ja tarjota sinä aikana alusta erilaisille luontoon ja ympäristöön liittyville keskusteluille, työpajoille ja kulttuuritapahtumille, kuten konserteille ja installaatioille.
Paviljongin rakentamiseen on käytetty savea, jota saadaan esimerkiksi käytöstä poistuneilta pelloilta.
”Väliaikaisena rakenteena olennaista on, että se poistuu jälkiä jättämättä eikä siihen ole käytetty kohtuutonta määrää energiaa”, Suomi sanoo.
Raakasavitiilet murenevat ja katoavat muutamassa vuodessa omia aikojaan. Niitä on käytetty etenkin paviljongin eteläsivulla, jossa ne oletettavasti kestävät paremmin kuin kylmemmällä ja kosteammalla pohjoissivulla.
Lisäksi rakennusmateriaalina on käytetty poltettuja tiiliä ja Wienerbergerin Poroton-harkkoja, jotka ovat kestäviä, mutta joiden valmistaminen kuluttaa energiaa. Ne on kiinnitetty niin, että ne on myöhemmin helppo purkaa ja käyttää uudelleen.
”Niille on jo pysyvä sijoituspaikka tiedossa toisessa rakennuksessa.”
Sen lisäksi että paviljonki on alusta erilaisille tapahtumille ja keskusteluille sekä kasvualusta kasveille, siihen liittyy myös ajatus alusta aloittamisesta, Koivisto sanoo.
”Ei riitä, että vain muokkaamme nykyisiä toimintatapojamme – joilla koko ekokatastrofi on saatu aikaan – vähän tehokkaammaksi, vaan meidän on muutettava koko ajattelutapamme, aloitettava alusta”, Maiju Suomi toteaa.
Alusta-paviljonki Arkkitehtuurimuseon pihalla lokakuuhun 2023 asti. Syksyn ohjelma ja lisätietoja mfa.fi