Yksittäinen puukin voi olla merkittävä lajien liikkuessa alueelta toiselle.
Luonnon monimuotoisuuden arvoon kaupungeissa ollaan havahtumassa. Luonto voi olla kaupungeissa jopa monimuotoisempaa kuin ympäröivällä maaseudulla. Kaupungit on usein perustettu viljaviin tai reheviin paikkoihin, eikä saha ole parturoinut puustoa yhtä ahnaasti kuin maaseudun talousmetsissä.
”Aika on kypsä kaupunkiluonnon monimuotoisuuden vaalimiselle”, toteaa erikoistutkija ja kaupunkiekologian dosentti Kati Vierikko Suomen ympäristökeskuksesta. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet kaupunkiluonnon merkityksen niin monimuotoisuuden, ilmastonmuutokseen sopeutumisen kuin ihmisten hyvinvoinnin kannalta.
”Monimuotoisuus pitää sisällään myös luonnon toiminnot ja kiertokulut. Olisi tärkeää, että elonkirjo olisi läsnä ihmisten arjessa”, Vierikko pohtii.
Asemakaava tarkentaa maakuntakaavan ja yleiskaavan tavoitteita. Esimerkiksi kytkeytyneisyyden eli lajien siirtymäreittien turvaamisessa yksittäinen puukin voi olla merkittävä astinkivi lajien liikkuessa alueelta toiselle.
”Asemakaavassa voidaan vaikuttaa paljon paikalliseen luonnon monimuotoisuuteen”, sanoo arkkitehti ja tuore hortonomi Heini Kaskela. Hän tutki luonnon monimuotoisuutta edistäviä ratkaisuja asemakaavoituksessa viime keväänä valmistuneessa opinnäytetyössään Hämeen ammattikorkeakoulussa.
”Puurivin tai jopa yksittäisen puun voi asemakaavassa merkitä säilytettäväksi”, Kaskela täsmentää.
Kaskelan mukaan on tärkeää varmistaa, ettei kaavoituksella tai rakentamisella katkaista luonnon monimuotoisuuden tai virkistyksen kannalta merkittäviä viheryhteyksiä. Lisäksi luontopohjaiset ratkaisut rakennetussa ympäristössä, kuten hulevesien luonnonmukainen käsittely, ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeitä.
Asemakaava on maankäytön ohjausvälineenä sitova, ja kaavamääräykset ja tavoitteet ovat Kaskelan mukaan tehokas keino luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi. Sen lisäksi kaavoittaja tarvitsee usein esimerkiksi biologin apua sekä hyvää tahtotilaa kunnassa.
Puurivin tai jopa yksittäisen puun voi asemakaavassa merkitä säilytettäväksi.
Kaskela vertasi tutkimuksessaan 110 kaavaa Pirkanmaalla ja Hämeessä. Asemakaavamerkinnöin ja -määräyksin voidaan edistää uhanalaisten lajien ja luontotyyppien turvaamista suojelualueiden ulkopuolella sekä tavanomaisemman luonnon säilymistä elinvoimaisena.
Kaskelan mukaan asemakaavoituksessa ei tule viherympäristön osalta tyytyä yleispiirteisiin merkintöihin kuten ”lähivirkistysalue”, vaan tarkentaa alueen roolia ja laatua esimerkiksi indeksin avulla: millainen metsä on kyseessä ja miksi se on tärkeä. Näin luontoarvojen säilymistä edistetään merkittävästi jatkosuunnittelun yhteydessä.
Myös ympäristön detaljeja voidaan ohjata tarkemmin jo asemakaavavaiheessa esimerkiksi ohjaamalla käyttämään istutuksissa kotimaisia lajeja, jotka eivät ole uhkana alkuperäisluonnolle. Rakentamistapaohjeella voidaan edelleen täydentää ja tarkentaa kaavan määräyksiä.
”Monimuotoisuus tarvitsee oikeanlaisia alue- ja tilavarauksia. Luontopohjaiset ratkaisut vaativat alaa, esimerkiksi suuri puu tarvitsee juurilleen 25 kuutiometriä maata”, Kaskela muistuttaa.
Monimuotoisuuden näkökulmasta ongelmana ovat usein pienet kunnat, joilla ei ole riittävästi resursseja käytössään. Juuri näille Kaskelan opinnäytetyö on suunnattu. Työhön liittyvään ohjeeseen on koottu suosituksia ja konkreettisia esimerkkejä luonnon monimuotoisuutta tukevista asemakaavamerkinnöistä ja -määräyksistä.
Tiivistyvässä kaupungissa luonto ja rakentaminen joutuvat törmäyskurssille. Vanhoja satama- tai teollisuusalueita vallataan asuntorakentamiselle. Tällöin luonnonelementtien tuominen alueelle on tärkeätä. Toisaalta samaan aikaan nakerretaan viheraluita muualla.
Vierikko ja Kaskela korostavat maapohjaisten alueiden säilyttämisen tärkeyttä. Suomessa pintamaa kuoritaan usein pois rakentamisen tieltä ja samalla menetetään kasvillisuuden ja eläinten lisäksi maaperän monimuotoisuus – pinnan alla piilee mikrobien ja muiden hajottajien maailma. Myös niiden monimuotoisuus on korvaamaton. EU:ssa on valmisteilla maaperädirektiivi terveen ja monimuotoisen maaperän suojelemiseksi.
Asemakaavassa voidaan osoittaa prosenttiluvun tai muun kaavamerkinnän avulla ala, joka tulee jättää maapohjaiseksi. Tämä turvaa olevan kasvillisuuden menestymisen, ja maaperän mikrobikanta säilyy. Lisäksi Kaskela opastaa käyttämään tiealueilla ja säilytettävän kasvillisuuden alueilla mahdollisuuksien mukaan kaavamerkintänä maanpinnan alkuperäisiä korkoja, jolloin sorapatjan levittämiseltä vältytään sekä turvataan kasvillisuuden säilymisolosuhteet.
Vierikko pitää positiivisena esimerkiksi minimetsien perustamista uusille asuinalueille, mutta muistuttaa, että olemassa olevat pöheiköt voivat usein olla arvokkaampia. Niitä tulisi säästää riittävästi saarekkeiksi rakennettaville alueille.
”Miten saataisiin olemassa olevien kaupunkipöheiköiden arvostus nousemaan?” Vierikko pohtii.
Asennemuutosta tarvitaan edelleen.