Kaupunkien täydennysrakentamisesta on jo pitkään etsitty ratkaisua kaupunkiseutujen kasvuun ja ekologisiin ongelmiin. Rakennusperintö-SAFAn järjestämässä webinaarissa ”Avoin ja tärkeä” keskusteltiin avointen kaupunkitilojen ja -näkymien merkityksestä.
Rannat täyttyvät rakentamisesta, katujen päätteiksi nousee uusia maamerkkejä, silhuetit piirtyvät uudelleen ja rantoja ja puistoja uhkaa nakertaminen rakennusmaaksi. Tornitaloista toivotaan kaupungin imagotekijää ja matkailuvalttia. Olemassa olevia rakennuksia puretaan korkeampien rakennusten ja tiiviimpien korttelien tieltä. Avoimet näkymät muuttavat muotoaan ja taivas katoaa kauemmas kortteleista ja kaduilta. Kaupunkien väljyys ja huokoisuus, niin pysty- kuin vaakasuunnassakin, näyttäytyy reservinä täydennysrakentamiselle.
Viime aikoina keskusteluun ovat nousseet muun muassa ajatukset Elielinaukion ja Eteläsataman täydennysrakentamisesta. Tiivistämistä tapahtuu Helsingin lisäksi myös muissa kaupungeissa. Täydennysrakentamisen vimmassa monet avoimet paikat täyttyvät, ja suuntausta perustellaan tehokkuudella ja ekologisuudella. Mutta onko avoimuudella arvo? Pitäisikö silhuettia suojella? Mitä meren tai järven selän yli kuuluisi näkyä?
Täydentämisen kiistattomilta näyttäviä etuja punnitessa on vaikea muistaa, että kaupunki ei koostu vain taloista vaan myös niiden väliin jäävistä tiloista, missä ihminen voi kulkea ja kuljettaa katsettaan. Kaupunki tarvitsee tiloja, joissa näkee kauas ja paikkoja, joista aurinko pääsee paistamaan sisäpihoille. Kaupunki tarvitsee paikkoja, joissa ei ole mitään ja joissa kulkija voi oikaista oman mielensä mukaan.
Tuleeko Suomi jälkijunassa?
Rakennusperintö-SAFAn syyskuisessa seminaarissa Mona Schalin, Emilia Saatsi ja Harri Hautajärvi käyttivät puheenvuorot avointen kaupunkitilojen ja -näkymien arvoista ja suojelusta. Tartuimme aiheellamme myös Euroopan kulttuuriympäristöpäivien teemana olevaan sanapariin ”rajaton ja avoin”, sillä halusimme pohtia, millainen rooli avoimella tilalla, avoimilla näkymillä, kadun päätteillä ja kaupungin silhuetilla on.
Tiivistämisinnossa ja tornitalobuumin edelleen jatkuessa voidaan kysyä, ovatko kaikki avoimet tilat täydennysrakentamisen paikkoja ja sopiiko tornitalo jokaiseen silhuettiin, kaukonäkymään tai kadunpäätteeseen. Vaikka tiivistämisellä on myös etunsa, olisi nykyistä vastuullisemmin pohdittava tiivistämisen sopivuutta erilaisiin ympäristöihin.
Mona Schalin ja Harri Hautajärvi haastoivatkin webinaaripuheenvuoroissaan katsomaan, mihin suuntaan muualla Euroopassa tähyillään – ja olemmeko buumimme kanssa jo jälkijunassa. Monissa eurooppalaisissa kaupungeissa varjellaan nyt kaupunkien viheralueita ja kaupunkiluontoa ymmärtäen sen merkitys kestävän kehityksen ja kaupungin resilienssin näkökulmasta.
Kaupunki tarvitsee tiloja, joissa näkee kauas ja paikkoja, joista aurinko pääsee paistamaan sisäpihoille.
Emilia Saatsin puheenvuoro toi tilaisuuteen sekä käytännön kaavoittajan että maltillisesti tiivistyvän pikkukaupungin näkökulmia. Saatsi havainnollisti, esimerkkinään Porvoon tori, miten avoimeen kaupunkitilaan suunniteltaessa on sovitettava yhteen monia, osin ristiriitaisiakin näkökulmia, kuten kaupunkikuva, palvelut, liikenne, kaupunkiluonto, oleskelu ja virkistyminen.
Poikkitieteellistä tutkimusta tarvitaan
Millainen suojelukohde tyhjä tila tai kaupungin silhuetti sitten on? Miten perustella kaukonäkymiä ja avointa kaupunkitilaa tiivistämis- ja tornirakentamisen huumassa? Harri Hautajärvi toi esityksessään esiin vuonna 1992 kansallismaisemaksi nimetyn ”Merellisen Helsingin”, jonka arvoja korkean rakentamisen myötä muuttuva silhuetti uhkaa. Onkin houkuttelevaa tarkastella myös muita kansallismaisemia avointen näkymien ja täydennysrakentamisen riskien näkökulmasta.
Kansallismaisemia listattiin Suomen 75-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi kaikkiaan 27, joiden joukossa on kaupunkiympäristöjä sekä maalais- ja luonnonmaisemia. Moninaisuudesta huolimatta useimpien kansallismaisemien arvot perustuvat tavalla tai toisella avoimuuteen, mahdollisuuteen nähdä lähelle ja kauas. Urbaanien kansallismaisemien joukosta merellisen Helsingin tapaan myllerryksen alla ovat ainakin Tapiola ja Tammerkoski.
Maailmalla tiivistämisen huuma näyttää jo laantumisen merkkejä, sillä tiivistämisellä on havaittu myös kielteisiä seurauksia muun muassa kaupunkiekologialle ja kaupungin turvallisuudelle. Turvattomuuden kokemukset voivat lisääntyä, kun yhä suurempi joukko ihmisiä jakaa saman pihan tai porraskäytävän. Webinaari-yleisön kommenteissa nousi esiin tarve tiivistämisen monialaiseen tarkasteluun. Arkkitehtien ja maisema-arkkitehtien lisäksi vaikutuksia arvioimaan tarvittaisiin esimerkiksi kaupunkisosiologeja.
Arkkitehtien ja maisema-arkkitehtien lisäksi vaikutuksia arvioimaan tarvittaisiin esimerkiksi kaupunkisosiologeja.
Harri Hautajärvi muistutti, että tarvitsemme lisää tutkimusta korkean rakentamisen ilmastovaikutuksista. Tiedon lisääntyessä ja arvostusten muuttuessa on myös rohjettava tarkastella käsityksiä uusimman tiedon valossa. Erilaiset strategiat ja esimerkiksi korkean rakentamisen selvitykset on nähtävä työkaluina, joita päivitetään ja tarkastellaan riittävän usein, eikä lukkiuduta kerran tehtyihin päätöksiin tiivistämisen tai korkean rakentamisen tarpeellisuudesta.
Tyhjän tilan voi nähdä myös reservinä tuleville sukupolville. Ei ole kaukonäköistä käyttää reserviä loppuun yhden sukupolven aikana yhden sukupolven arvostusten mukaan. Kun kadunpäätteeksi tai kaupungin silhuettiin nousee uusi tornitalo, voi yhdenkin rakennuksen kaupunkikuvallinen merkitys olla todella mittava. Kaupungin vanhaan silhuettiin tai kaupunkitilan avoimuuteen ei ole enää paluuta.
Iida Kalakoski
Kirjoittaja on arkkitehtuurin historian yliopisto-opettaja ja tutkija Tampereen yliopistossa sekä Rakennusperintö-SAFAn puheenjohtaja.