Professori Kimmo Lylykankaan laskelmat antavat hälyttävän kuvan uusien, tiiviisti rakennettujen kerrostalojen päivänvalo-olosuhteista. Arkkitehti ja päivänvalotutkija Hanna Vikberg toivoo laajaa arviota aiheesta ja pohdintaa siitä, tarvitaanko Suomessa tarkempia määräyksiä.
Kaikissa Suomen naapurimaissa – mahdollisesti Venäjää lukuunottamatta – ja isossa osassa muuta Eurooppaa on Suomea tiukemmat määräykset rakennusten päivänvalaistuksesta, sanoo arkkitehti Hanna Vikberg.
Tengbom arkkitehdeilla työskentelevä Vikberg tekee Tallinnan teknilliseen yliopistoon väitöskirjaa päivänvalon vaikutuksesta tilakokemukseen. Määräyksiin ja laskentamalleihin hän perehtyi laatiessaan ympäristöministeriölle vuonna 2020 julkaistua selvitystä päivänvalo-olosuhteiden ohjaus- ja arviointimenetelmistä.
”Virolla on oma päivänvalostandardinsa, Ruotsissa sellainen on ollut jo 1980-luvulta lähtien.”
Suomessa standardia tai muita erityisiä menetelmiä rakennusten päivänvalaistuksen ohjaamiseen ei ole. Käytännössä ainoat asuntojen valoisuutta säätelevät määräykset ovat, että ikkunapinta-alan tulee olla vähintään kymmenen prosenttia huoneen lattiapinta-alasta ja huoneen pääikkunan edessä pitää olla vähintään kahdeksan metriä rakentamatonta tilaa.
Ruotsissa ja Tanskassakin voidaan soveltaa kymmenen prosentin sääntöä, Vikberg sanoo, mutta toisin kuin Suomessa, sitä ei voi käyttää kaikissa tilanteissa, esimerkiksi tiiviissä rakentamisessa.
”Monissa selvityksissä on osoitettu, että kymmenen prosenttia ei aina riitä. Jos rakentaa avaralle pellolle niin silläkin tulee varmasti ihan hyvä. Mutta jos rakennuskanta on tiivistä ja korkeaa, rungot syviä ja julkisivut tummia, se ei ole tarpeeksi.”
Kysymys päivänvalon riittävyydestä asuinrakentamisessa on noussut ajankohtaiseksi Suomessa 2000-luvun tiiviin kaupunkirakentamisen myötä. Toinen syy on vuonna 2018 voimaan astunut eurooppalainen päivänvalostandardi Daylight in Buildings (EN 17037:2018), johon ympäristöministeriön tilaama selvityskin liittyi. Se on periaatteessa myös Suomen kansallinen standardi, mutta koska siihen ei viitata suomalaisissa määräyksissä, se ei käytännössä ole voimassa.
Monessa Euroopan maassa päivänvalolaskentaa on tehty muodossa tai toisessa jo pitkään, joten uuteen eurooppalaiseen standardiin siirtyminen ei välttämättä ole suuri askel, vaikka standardi onkin melko monimutkainen. Suomelle sen käyttöönotto olisi nykytilanteessa liian haastavaa, sillä meiltä puuttuu vielä perustason osaaminen päivänvalolaskennasta, Vikberg toteaa.
Alunperin Vikberg päätyi päivänvalotutkimuksen pariin diplomityössään. Tutkielma luonnonvalon hyödyntämisestä kerrostaloasunnoissa valmistui vuonna 2014.
”Olin kiinnostunut päivänvalosta arkkitehtuurissa, ja ihmettelin miksei sitä opetettu koulussa. Diplomityö oli viimeinen mahdollisuus oppia aiheesta jotakin ennen valmistumista.”
Vikbergistä oli yllättävää, miten vähän rakennusten päivänvalaistusta oli Suomessa tutkittu siihen nähden, miten paljon kansainvälistä tutkimusta aiheesta on tehty.
”Ainoa suomalainen tutkimus, jonka löysin diplomityötä tehdessäni, oli vuodelta 1976. Meillä valon tärkeydestä arkkitehtuurissa puhutaan paljon, mutta tutkimuksessa se ei näy.”
Vikberg arvelee, että yhtenä syynä saattaa olla juuri määräysten puute. Esimerkiksi Ruotsissa monilla kaupungeilla on omat päivänvalo-ohjeensa, jotka on otettava huomioon rakennuslupaa hakiessa. Niinpä päivänvaloon liittyviä kysymyksiä myös opetetaan ja tutkitaan enemmän.
Arkkitehti Hanna Vikberg tekee väitöskirjaa päivänvalon kokemuksesta Tallinnan teknilliseen yliopistoon. Kuva: Katja Tähjä
Usein ajatellaan, että arkkitehdit osaavat suunnitella valoisia asuntoja intuitiivisesti, ilman monimutkaisia kaavoja ja laskentamenetelmiä. Monesti se pitääkin paikkansa, Vikberg sanoo.
”Kyllä meille koulussa opetetaan, että tiloissa pitää olla valoa, ja valon arvo ymmärretään hyvin. Mutta nykyään näkee myös sen verran pahoja esimerkkejä, että olisi ehkä voinut olla hyvä tehdä joitain laskelmia etukäteen.”
Iso osa asuntojen valoisuuteen vaikuttavista ratkaisuista määritetään nykyään jo kaavassa, Vikberg muistuttaa. Suunnittelevan arkkitehdin liikkumavara jää usein pieneksi.
”Kaupunkisuunnitteluvaiheessa päätetään esimerkiksi, kuinka kaukana rakennukset ovat toisistaan eli miten tiiviisti rakennetaan. Myös runkosyvyyteen vaikuttavia ratkaisuja tehdään jo siinä vaiheessa, samoin julkisivujen väristä ja parvekkeista määrätään usein kaavassa.”
Ovatko nykyään rakennettavat asunnot sitten pimeämpiä kuin ennen?
”En osaa sanoa, koska en ole sitä tutkinut, mutta näppituntumani on että ovat.”
Laajaa tutkimusta uusien suomalaisten kerrostaloasuntojen valoisuudesta ei ole, mutta yksi kiinnostava analyysi löytyy.
Tallinnan teknillisen yliopiston arkkitehtuurin professori Kimmo Lylykangas laski vuonna 2017 Jätkäsaareen suunnittelemansa kerrostalon päivänvalo-olosuhteet osana Valoisa ja energiatehokas kerrostalo -hanketta. Siinä etsittiin tasapainoa toisaalta energiatehokkuuden ja toisaalta asuntojen valoisuuden välillä. Niihin vaikuttavat osin samat seikat, mutta päinvastaisilla tavoilla.
Laskennan tulos oli Lylykankaalle yllätys. Tai oikeastaan järkytys. Kävi nimittäin ilmi, että valtaosassa asuntoja päivänvaloa saatiin alle kaikkien suositusten, vaikka tavoite oli juuri päinvastainen.
”Olin ajatellut, että lasitettu parveke olisi ollut hyvä keino pitää seinä auki ja saada paljon valoa sisään, ja muodostaa samalla energiatehokkuutta parantava puskurivyöhyke sisä- ja ulkotilojen väliin. Käytännössä parveke romahdutti valon määrän sisällä.”
Kyse oli koko julkisivun mittaisesta, sisään vedetystä parvekevyöhykkeestä, joka on nykyään yleinen ratkaisu asuinrakentamisessa.
Lylykangasta jäi kaihertamaan, ettei päivänvalosuhdetta saatu kunnolla enää korjattua siinä vaiheessa kun tilanne valkeni.
”Talo oli jo kaavassa määritelty pieneksi, kuusikerroksiseksi umpikortteliksi, joten aika vähän oli tehtävissä.”
Mitä vähemmän ikkunasta näkee taivasta, sitä huonompi on asunnon päivänvalosuhde, Lylykangas tiivistää. Pieni ja korkea umpikortteli rajoittaa taivasnäkymää, ja kun ikkunoiden edessä on vielä putkimainen, upotettu parveke, päivänvalon saanti heikkenee dramaattisesti.
Tämän jälkeen en tekisi enää taloa samalla tavalla.
Tulosten selvittyä asuntojen valoisuutta pyrittiin parantamaan suurentamalla ikkuna-aukotuksia ja muuttamalla vasta suunnitteilla olevien viereisten korttelien rakennusten julkisivut punatiilisistä vaaleiksi.
”Vaikka yritimme järjestää pohjan niin, että pienistäkin asunnoista olisi kahteen suuntaan ikkunoita, emme saaneet päivänvalosuhdetta hyväksi.”
Energiatehokkuuteenkaan julkisivun mittaisella parvekevyöhykkeellä ei lopulta ollut paljon vaikutusta.
”Tämän jälkeen en tekisi enää taloa samalla tavalla, vaan upottaisin parvekkeet runkoon pareittain niin, että kaikista huoneista olisi myös suora ikkunayhteys ulkotilaan.”
Tapaus on saanut Lylykankaan pohtimaan umpikorttelirakennetta ylipäätään.
”Sata vuotta sitten modernistit kritisoivat umpikortteleita juuri valottomuudesta. Sen jälkeen ryhdyttiin tekemään erilaista korttelityyppiä. Nyt kun on taas pitkän tauon jälkeen alettu rakentaa kaupunkikeskustoja, umpikortteli on löydetty uudelleen, mutta unohdettu kritiikki, jota sitä kohtaan esitettiin.”
Tilanne on oikeastaan vielä huonontunut sadassa vuodessa, sillä nykyään sisä- ja ulkotilan välissä on useampia lasikerroksia kuin ennen. Se parantaa energiatehokkuutta, mutta sillä voi olla yllättävän suuri vaikutus asuntojen valoisuuteen.
”Ikkunassa saattaa olla neljäkin lasikerrosta ja sitten vielä parvekelasi viidentenä. Jokainen kerros leikkaa valon määrää sisätiloissa.”
Toisaalta jos umpikortteli on suuri tai kerroksia vähemmän, päivänvalosuhde sisällä paranee. Tarkastelu vahvisti myös vanhan nyrkkisäännön: jos ikkunan yläreunaa nostetaan ylemmäs, päivänvaloa saadaan enemmän. Toisaalta se osoitti myös, että runkoon upotettu lipallinen parveke kumoaa säännön.
”Umpikorttelia ei tarvitse kokonaan hylätä, mutta sen riskeistä kannattaa olla tietoinen.”
Vaikka tulos ei ollut odotetun kaltainen, oli Jätkäsaaren korttelin päivänvalotarkastelusta hyötyäkin, Lylykangas sanoo. Numeerinen analyysi osoitti selvästi, että tiivis korttelirakenne, syvärunkoiset rakennukset ja matalat ikkunat ovat valoisuuden kannalta tuhoisa yhdistelmä.
Yhtenä esimerkkinä hyvistä päivänvalo-olosuhteista nykyrakentamisessa professori Kimmo Lylykankaalle tulevat mieleen Kalasataman tornitalot. ”Juuri yllätyin, miten hienolta ne näyttävät kun tulee yöllä etelästä laivalla. Korkeaa rakentamista on kritisoitu paljon, mutta uskon että sillä tavoin tulee aika valoisia suntoja, kun näkymä on täydellisen esteetön.” Kuva: Silja Ylitalo
Vaikka Suomessa päivänvalo-ohjaus on naapurimaihin verrattuna minimaalista, Lylykangas ei innostu ajatuksesta laskelmien tekemisestä pakollisiksi.
”Suunnitteluun ei tarvita enää yhtään lisää byrokratiaa”, Lylykangas sanoo.
”Toisaalta jos on riski, että syntyy pimeitä asuntoja, vaikka jo sata vuotta sitten tiedettiin että näin voi käydä, niin onhan se vaarallista.”
Ratkaisu voisi olla vapaaehtoinen sertifikaatti, joka osoittaisi, että päivänvalo-olosuhteet asunnossa ovat laadukkaat, Lylykangas pohtii. Se olisi teknisesti mahdollista yhdistää esimerkiksi ylilämpenemistarkasteluun, joka on joka tapauksessa tehtävä ennen rakennusluvan hakemista.
”Itselläni on ollut sellainen käsitys, että arkkitehti osaa kokemusperäisesti varmistaa, ettei synny liian valottomia tiloja. Mutta kaikissa tilanteissa se ei ole ihan helppoa: esimerkiksi katukuilun syvyyden ja monien lasikerrosten vaikutusta ei aina huomaa. Tällöin laskenta voisi toimia varoituskellona, joka hälyttää, jos asunnoista uhkaa tulla pimeitä.”
Jos kuitenkin päädyttäisiin siihen, että tiukempia määräyksiä tarvitaan, Lylykangas rajoittaisi ne koskemaan korkeintaan tiivistä rakentamista, ja silloinkin voisi riittää pelkästään yhden katutason asunnon päivänvalo-olosuhteiden laskeminen koko talon sijaan.
Tärkeää olisi myös selvittää asukaskokemusta.
”Vaikka mittarit sanoisivat mitä, niin jos asukkaat eivät koe, että asunnot ovat pimeitä, niin mitäs niitä sitten muuttamaan.”
Siitä ehkä saadaan tietoa myöhemmin, kun Hanna Vikbergin väitöstutkimus päivänvalon kokemuksesta etenee.
Myös Vikberg suhtautuu uusiin määräyksiin varauksella.
”Toivoisin ettei tarvitsisi mennä pakon kautta. Raja-arvojen määrittelyssä on se vaara, että minimistä tulee maksimi, eikä enää edes pyritä parempaan.”
Suunnittelevana arkkitehtina Vikbergia ahdistaa ajatus jatkuvista lisävaatimuksista.
”Meillä alkaa olla valtava määrä asioita, jotka pitää ymmärtää ja hallita, kuten energiatehokkuus ja hiililaskelmat. Jos niitä tulee vielä lisää, voi käydä niin että arkkitehtuuri unohtuu eikä taiteelliselle luovuudelle jää tilaa.”
Mutta päivänvalotutkijan näkökulmasta määräykset voisivat olla hyväkin asia, Vikberg miettii.
”Pelkään että tällä hetkellä me luomme pimeitä rakennuksia. Päivänvalolaskentaan käytettävät ohjelmistot ovat kehittyneet valtavasti, ne ovat nykyään paljon helppokäyttöisempiä kuin vielä muutama vuosi sitten.”
Vikbergin mielestä aivan ensiksi pitäisi kuitenkin tehdä kunnollinen arvio Suomessa tällä hetkellä rakennettavien kerrostalojen päivänvalo-olosuhteista ja pohtia mahdollisia määräyksiä vasta sen jälkeen.
”Tärkeintä olisi, että tietoisuus päivänvaloon vaikuttavista seikoista kasvaisi. Uskon, että arkkitehdit, kaavoittajat ja rakennuttajat haluavat tehdä hyviä asuntoja, mutta kaikkea ei välttämättä tule etukäteen ajatelleeksi.”
Suomen kaupungeissa rakennetaan tällä hetkellä tiiviitä kortteleita. Kuva: Silja Ylitalo
Päivänvalotarkastelu on todennäköisesti jollain aikavälillä tulossa osaksi rakennusten suunnittelua Suomessakin, sanoo rakennusneuvos Pekka Kalliomäki ympäristöministeriöstä. Sitä millä aikataululla ja missä muodossa – tarvitaanko määräyksiä vai riittääkö pelkkä ilmoitus – ei ole vielä mietitty.
”Tarvitaan yhteistä pohdiskelua ja selvittelyä siitä, mikä olisi viisas lähestymistapa. Arkkitehdit ovat tässä avainasemassa.”
Päivänvalotarkastelun tekee Kalliomäen mukaan tarpeelliseksi ennen kaikkea ilmastonmuutos, pienen mutkan kautta.
”Ylilämpötila on muodostumassa ongelmaksi koko rakennuskannassa, erityisesti uudisrakentamisessa. Vastaavasti kuin meidän talvessa ei pärjää ilman lämmitystä, tulevaisuudessa emme tule pärjäämään ilman jäähdytystä.”
Ja jotta energiaa ei tuhlaantuisi turhaan, jäähdytyksen rinnalle tarvitaan aurinkosuojausta, kuten erilaisia kaihtimia, katoksia ja markiiseja. Ne puolestaan vaikuttavat valon määrään sisällä.
”Aurinkosuojauksen vastapainoksi tarvitaan päivänvalotarkastelua.”
Päivänvalosuunnitteluun kannattaisi itse kunkin perehtyä, Kalliomäki toteaa.
”Hannan ja Kimmon raportti on hyvä lähtökohta. Siitä näkee, ettei tämä ole ihan helppo asia”, Kalliomäki sanoo viitaten Kimmo Lylykankaan, Hanna Vikbergin ja Francesco de Lucan raporttiin Päivänvalo-olosuhteiden ohjaus- ja arviointimenetelmät (2020), jossa käydään läpi erilaisia laskentamalleja ja päivänvaloon liittyviä määräyksiä eri maissa