Luonnostelu käsin piirtämällä osoittautui yllättävän hankalaksi, kun takana oli vuosi etäopetusta pelkkien digilaitteiden välityksellä, kirjoittaa arkkitehtiopiskelija Pihla Tammisto esseessään.
Teimme ala-asteella hölmöläisnäytelmän, johon meillä ei ollut aikaa rakentaa lavasteita. Niinpä kaksi meistä laittoi kätensä yhteen kaareksi ja lausui yleisölle: ”Tässä on ovi. Kuvittele tähän talo.” Aikuiset nauroivat ja kuvittelivat talon. Talossa oli todennäköisesti punamultaiset seinät ja valkopieliset neliruutuiset ikkunat.
Vuoden 2020 syksyllä aloitin toisen opiskeluvuoteni ja palasimme yli puolen vuoden jälkeen piirustussaliemme suojiin maskeinemme, käsideseinemme ja ennen kaikkea piirustuksinemme. Saimme hetkeksi takaisin välittömän vuorovaikutuksen piirtämällä, kyvyn luonnostella lennossa opettajillemme, parillemme ja ryhmällemme.
Ikävä kyllä kävi hyvin nopeasti ilmi, ettei lennosta skissailu ollut vahvuuteni. Ajatukseni ja paperin välillä jokin kohta oli auttamattomasti poikki, kuin vieras kieli, jonka ehkä joskus olin osannut, mutta jota en enää kyennyt käyttämään.
Olin toki piirtänyt paljon käsin myös korona-aikana, mutta lähinnä viimeisteltyjä esityksiä, joissa ilmaisuvoima oli hiottua, viivat harkittuja. Nopeita vaikutelmiani ja ajatuksiani en sen sijaan ollut tottunut piirtämään selvästi välittyvään muotoon koronan aikana, enkä ehkä sitä ennenkään. Toivoin vähän väliä, että ajatukseni siirtyisivät telepaattisesti eteenpäin ja skissaamisen sijaan voisin vain sanoa: ”Tässä on ovi. Kuvittele tähän talo.”
YHTEISKUNNAN digitalisoituessa käsin tekemisestä puhutaan kaiken aikaa enemmän. Opiskelijan näkökulmasta erityisen keskeisiä ovat olleet tutkimukset, joissa on todettu käsin kirjoittamisen auttavan muistiinpanojen muistamisessa.
Käsin piirtämisestä puhutaan yhtä lailla: taideopetuksessa peruskoulusta yliopistoon osataan kertoa käsin piirtämisen kehittävän omaa ajattelua ja ilmaisua. Arkkitehtuurin kentällä esimerkiksi Juhani Pallasmaa sanoo kirjassaan Ajatteleva käsi (2017): ”Suorituksen asteittain täydellistyessä havainto, käden toiminta ja ajattelu menettävät itsenäisyyttään ja ne muodostavat yhden, alitajuisesti koordinoituvan ärsyke-reaktio-järjestelmän.”
Kuten Pallasmaakin tuo esiin, käsin piirtäessä informaatio kulkee kahteen suuntaan. Toisaalta piirtäjä välittää omat ajatuksensa, toisaalta ulkoisia havaintoja piirtämällä hän vastaanottaa informaatiota ympäristöstään.
Informaation vastaanottaminen nopeasti piirtämällä ei ollut minulle paljoa sen helpompaa kuin informaation antaminenkaan. Viime syksynä olin Suomen Rooma-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssilla Italiassa, jossa käsin piirtämisellä oli valtavan keskeinen rooli. Valokuvasin paljon – kuvaesseeni kulumasta ja patinasta julkaistiin Arkkitehtiuutisissa 1/2022 – mutta silmillä näkemistä tärkeämpää oli näkeminen käsin. Piirsimme joka päivä, skissejä, töhryjä, mittapiirustuksia, laveerauksia, tussia, vahaliituja, puuvärejä. Vapaasti, mutta jatkuvasti.
Tekniikkani kehittyi, tunsin miten silmäni alkoi kiinnittää huomiota varjojen polveiluun pitkin ikkunankarmia, ikkunoiden killittävään rytmiin, valoanielevään syvennykseen. Kuukauden mittaan käteni oppi yhdistämään yksityiskohdat ja vaikutelmat toisiinsa ja aloin ymmärtää, mitä minun olisi jätettävä piirtämättä ja mitä olisi väritettävä, jotta saisin välitettyä itselleni ja muille sen, mitä havaitsin.
Opin mitä eroa on nähdyn, havaitun ja koetun piirtämisessä. Sen mitä näen, voin tallentaa kamerallani. Sen mitä koen, voin yrittää piirtää, mutta kovin tarkkoja skissejä en kokemuksistani saanut aikaan. Sen sijaan opin piirtämään sen, mitä havaitsin, asiat, jotka olivat olemassa kokemuksen ja näkemisen välimaastossa.
Viivat eivät aina ole oikeasuhtaisia ja suoria, mutta epäselviä tuhrujakin tekevän skissaajan käsi muistaa, mitä viivoja se on kulkenut. Kun kontaktini näkemääni on ollut värien, kynien ja paperin kautta fyysinen, se on jättänyt minuun muistijäljen. Vaikka skissini katoaisivat, muistan, mikä minua on kiehtonut ja miksi.
KUN olimme toisen opiskeluvuoteni syksyllä viettäneet joitakin viikkoja lähiopetuksessa, se jälleen päättyi. Emme tuolloin vielä tienneet, että menisi puolitoista vuotta, ennen kuin seuraavan kerran skissailisimme ohjauksissa.
Niiden puolentoista vuoden aikana ajatteluprosessini ovat tapahtuneet pääasiassa tietokoneella. Kiireisen opiskelijan arjessa skissit eivät johda suoraan palautuksiin, eikä niitä siksi tule tehtyä niin runsaasti kuin täysipainoinen suunnitteluprosessi kenties vaatisi. Toisaalta on opiskelijoita, joilla opiskelu on takunnut päinvastaisesta syystä: jos ajatteluprosessi tapahtuu luontevasti käsin ja paperille, sen vieminen opetustilaisuuksiin on ollut vaikeaa. Etäopetuksessa esiteltävät skissit vaativat valokuvausta, välillä skannaamista. Tällöin ne muuttuvat staattisiksi, niihin ei enää voi piirtää päälle, niitä on vaikea kehittää ja tutkia eteenpäin.
Puolentoista vuoden aikana ajatteluprosessini ovat tapahtuneet pääasiassa tietokoneella.
Etäajan nyt päätyttyä kommunikaatio palaa taas paperille, ainakin osittain. Siitä huolimatta opiskelussa säilyvät samat realiteetit, jotka ajavat nopeasti työstämään koneella olevaa aineistoa loppupalautusformaatissaan. Käsin ajattelun tärkeydestä ollaan kaiketi yleisesti yhtä mieltä. Sen oppiminen on kuitenkin piirustustaidoista riippumatta pitkä prosessi, joka vaatii oman työrauhansa siinä missä digitaalistenkin välineiden opettelu. Hektisillä opintojaksoilla työrauhaa ei kuitenkaan välillä ole kummallekaan.
Kun katson havaintojani, jotka olen piirtänyt paperille viimeisen puolen vuoden aikana, näen hyvin paljon yksityiskohtia, erittäin paljon ovia. Jokainen havainnoista piirtämäni ovi ilmaisee jollakin tapaa rakennusta, johon se on suunniteltu. Kun ajatusten ja havaintojen piirtämisen kielen vähitellen oppii, on ehkä mahdollista piirtää paperille ovi, joka kuuluu juuri siihen suunnitelmaan, joka päässä vasta muhii, ja sanoa: ”Tässä on ovi. Kuvittele tähän talo.”
Kädelläni ja mielelläni todella on yhteys, jonka alan vähitellen löytää, eikä se ole poikki, ainoastaan vailla harjaannusta.