Testamenttilahjoituksena saatu Oivala on ollut alusta lähtien ahkerassa käytössä, vaikka 1970-luvulla sen myyntiä suunniteltiin useampaankin otteeseen.
Kuluvana vuonna tulee sata vuotta siitä, kun arkkitehti Oiva Kallio (1884–1964) otti vastaan syntymäpäivävieraita upouudessa kesähuvilassaan Villingin saarella. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1964, Safa sai huvilan osana Kallion mittavaa testamenttilahjoitusta.
Huvila oli arkkitehtikunnalle tuttu. Sitä oli esitelty Arkkitehti-lehdessä ja siellä oli viihdytty Oivan vieraana. Silti, tai ehkä juuri siksi, professori Aarno Ruusuvuori lähetti arkkitehtiopiskelijat tutkimaan taloa. Tuloksena syntyi monikymmensivuinen raportti taloa ja ympäristöä luonnehtivine kuvineen ja teksteineen. Erityisesti kontrastit sisä- ja ulkotilojen välillä viehättivät arkkitehdinalkuja.
Ensimmäisinä asukkaina huvilaa vuokrasi nuorten Safa-aktiivien ”minisymposium”, kuusi aikuista ja kaksi lasta. Kesän aikana he kävivät töissä ja opiskelivat, hoitivat lapsia, pesivät pyykkiä ja kestitsivät vieraita. Arkiset matkat mantereelle sujuivat kätevästi yhteysaluksella, vaikka omakin vene oli käytössä. Varsinaisia kunnostustöitä ei tuolloin vielä tehty, vaan aikaa käytettiin kiinteistön yleiseen siivoukseen.
Aluksi Oivalaa vuokrattiin koko kesäksi, tai kesä jaettiin kahdelle vuokralaiselle. Luontaisetuihin kuului Safan kokousten isännöinti: esimerkiksi vuonna 1966 hallitus matkasi Oivalaan vesibussilla, ohjelmassa kokouksen ohella sauna, lenkkimakkara ja olutta.
Oivalan käyttö askarrutti Arkkitehtiliittoa.
Oivalaa inventoitiin korjaussuunnitelmaa varten toukokuussa 1987. Vasemmalta Simo Freese, Georg Grotenfelt, Matti Huhtamies, Matti Lummaa, Pekka Leskelä, Martti Jokinen, Panu Kaila ja Timo Jeskanen. Kuva: Pekka Leskelä
Oivalan käyttö askarrutti Arkkitehtiliittoa. Huvilan ylläpito nähtiin taloudelliseksi rasitteeksi, mutta samalla tunnistettiin sen kulttuurihistorialliset arvot.
Tiukkaan taloudellisen tilanteeseen vedoten hallitus pyysi 1970-luvulla ainakin kahteen otteeseen liittovaltuustolta oikeutta Oivalan ”realisoimiseen”. Myyntivaltuudet myönnettiin, mutta erilaisin ehdoin ja ponsin. Piti harkita, oliko myynti välttämätöntä tai, mikäli se todella toteutettaisiin, toimittaa siitä liittovaltuustolle erillinen selvitys.
Työryhmä, jonka tehtävänä oli ”Oivala-kysymyksen kokonaisvaltainen selvittäminen”, sai työnsä valmiiksi vuonna 1976. Lähtökohtanaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuskokonaisuuden säilyttäminen työryhmä kartoitti huvilan korjaustarpeet, arvioi korjauskustannukset ja tutki huvilan käyttömahdollisuudet.
Jos huvila säilytettäisiin Safan omistuksessa, sen käyttöä tulisi tehostaa kustannusten kattamiseksi. Vaihtoehtona olisi huvilan myyminen ostajalle, joka sitoutuisi säilyttämään ja kunnostamaan rakennuksen.
Samaan aikaan Oivalan vuokraaminen jatkui. Vuokrasopimuksissa edellytettiin, että vuokralainen sitoutuu hoitamaan tilaa, rakennuksia ja muuta omaisuutta hyvin. Vuokralaisen tuli yksilöidä korjaustyöt, joita sitten Safa mahdollisuuksien mukaan rahoitti.
Ympärivuotisesta vuokrauksesta huolimatta jäsenistölle haluttiin antaa mahdollisuus tutustua tilaan. Ensimmäinen Safa-purjehdus Oivalaan tehtiin vuonna 1977. Samalla saunottiin ja keskusteltiin muun muassa Safan organisaatioon sekä rakennus- ja kaavoituslain uudistukseen liittyvistä kysymyksistä. Virkistystä ja asiaohjelmaa sisältäviä kokoontumisia jatkettiin Oivala-päivän nimellä.
Vuoden 1977 lopulla 15 liittovaltuutettua teki aloitteen Oivalan saattamiseksi rakennussuojelun piiriin. Hallitus vastasi, että suojelu voidaan hoitaa ”Arkkitehtiliiton luottamuselinten päätöksillä joustavasti ja liiton resurssien mukaisesti”.
Lopulta kevätkokouksessa vuonna 1980 liittovaltuusto peruutti hallituksen valtuudet realisoida Oivala.
Oivalan sauna. Kuva Hesa-Safan retkeltä Oivalaan 2013. Kuva: Mikko Kuutti
Demokraattiset arkkitehdit -alaosasto tarjoutui keväällä 1981, uuden vuokrakauden alkaessa, vuokraamaan Oivalan arkkitehtien koulutuspaikaksi. Hallitus kuitenkin katsoi, ettei koulutustoiminta voi olla pelkästään yhden alaosaston asia, vaan antoi Oivalan yhteiskäytön tutkimisen koulutusvaliokunnan tehtäväksi.
Safan ensimmäinen taideleiri pystytettiin Oivalaan elokuussa 1981. Leirin huollosta vastasivat isäntä ja emäntä, joiden tehtävänä oli huolehtia osanottajille aamiainen, kaksi ateriaa ja kahvit. Se olikin aikamoinen tehtävä vaatimattomissa oloissa, kun viikon pituiselle leirille osallistui kolmisenkymmentä henkilöä. Majoitus järjestyi Oivalassa, muualla Villingin saaressa tai omassa veneessä.
Oivalan systemaattinen kunnossapito alkoi vuonna 1981 Merja Härön, Reijo Lahtisen ja Matti Lummaan laatiman ehdotuksen pohjalta. Tärkeimpänä tehtävänä oli sammaloituneen, mahdollisesti villiviinin vahingoittaman vesikaton korjaaminen. Perustuksiltaan ja kantavilta rakenteiltaan rakennus osoittautui hyväkuntoiseksi.
Korjausten jälkeen Oivalaa alettiin vuokrata jäsenistölle viikoksi tai kahdeksi kerrallaan siten, että kukin vuokraaja sai tehtäväkseen korjaustöitä kykyjensä mukaan. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin historian opettajat ja opiskelijat ovat myös antaneet panoksensa Oiva Kallion perinnön vaalimiseen, tutkineet rakennusta, laatineet korjaussuunnitelmia ja osallistuneet työleireille ammattilaisten johdolla.
Oivalan vieraskirjoista voi lukea, miten kunnostustyöt ovat eri aikoina värittäneet arkkitehtiperheiden lomanviettoa. Silti aikaa löytyy syntymäpäiväjuhlille, rapukesteille ja lapsille niin mieluisille Myrskykallioretkille. Niin kuin aina ennenkin.
Arkkitehti Anne Jarva kokoaa yhdessä Oivalan hoitokunnan kanssa Oivalaan liittyviä muistoja, haastattelee huvilan käyttäjiä eri vuosikymmeniltä ja etsii arkistosta puuttuvia palasia Oivalan käyttöhistoriasta.