Arkkitehdeilla on nykyään vähemmän aikaa itse suunnittelutyöhön kuin ennen, sanoo monissa tehtävissä Suomen Arkkitehtiliitossa vaikuttanut Asko Takala.
Arkkitehti Asko Takala on toiminut luottamustehtävissä Safassa ja muissa alan organisaatioissa opiskeluajoiltaan 1980-luvulta lähtien. Tällä hetkellä hän on muun muassa Safan hallituksen, ammattipoliittisen jaoksen ja maankäyttö- ja rakennuslakityöryhmän jäsen sekä pääsuunnittelijan pätevyyslautakunnan puheenjohtaja.
Työkseen Takala vetää omaa Sivén & Takala -arkkitehtitoimistoa yhdessä puolisonsa, arkkitehti Kirsti Sivénin kanssa.
Joulukuussa Asko Takala valittiin Suomen Arkkitehtiliiton uudeksi puheenjohtajaksi vuodelle 2023. Haastattelu on tehty marraskuussa ja julkaistu Arkkitehtiuutisissa joulukuun alussa ennen tietoa uudesta tehtävästä.
Mikä motivoi olemaan niin monessa mukana ja käyttämään omaa aikaa yhteisiin asioihin?
Se on vähän sellainen huono tapa [naurua]. Tiedonvälittäminen on tuntunut mielekkäältä, samoin mahdollisuus toimia yhdessä muiden kanssa. Jos haluaa vaikuttaa ammatillisiin asioihin, yksin se on paljon vaikeampaa kuin porukassa.
Välillä mietin onko tässä liikaakin. Toisaalta tämä myös antaa paljon ja samalla oppii itse, eihän asioista puhuminen ja vaikuttaminen yksisuuntaista ole.
Pettymyksiäkin tulee, aina kaikkeen ei pysty vaikuttamaan. Mutta suunnittelijan ammattiin kuuluu myös surutyön tekeminen ja kill your darlings -mentaliteetti. Ajatuksia ja ideoita on paljon, on opeteltava priorisoimaan.
Jos haluaa vaikuttaa ammatillisiin asioihin, yksin se on paljon vaikeampaa kuin porukassa.
Mihin olisi tällä hetkellä tärkeintä vaikuttaa arkkitehtuurin alalla?
Yleisiin toimintaedellytyksiin, siihen että olisi enemmän aikaa ja mahdollisuus käyttää sitä substanssiin, asiaosaamiseen. Tuntuu että tänä päivänä rakentamisessa erilaiset oheistoimet, kuten kaikenlaiset selvitykset, laskelmat ja muu pakollinen rutiinitoiminta – jotka toki ovat tärkeitä, ne pitää hallita eikä jättää muiden tehtäväksi – syövät jatkuvasti enemmän aikaa.
Moni alalle tuleva nuori törmää arjessa siihen, että sisällön tuottamiselle ja asioiden yhteensovittamiselle, siihen tekemiseen mihin he ovat kokeneet valmistuneensa, on aina vaan vähemmän aikaa. Toki suunnittelutyön edellytys on, että tuntee reunaehdot hyvin, muuten ei voi tulla uusia oivalluksia.
Miten arkkitehdin työ on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa?
Ryhmätyö on korostunut, valmiuksia siihen pitäisi opettaa enemmän jo arkkitehtikoulutuksessa. Samaan aikaan työ on muuttunut yksilökeskeisemmäksi, vastuuttamista yksilöille on tullut lisää jo lainsäädännönkin kautta. Aiemmin varttuneemmilta kollegoilta oppiminen kävi luontevammin: naapurin piirustuspöydälle oli helpompi vilkuilla kuin tietokoneen näytölle, ja kasvokkain keskustelua oli enemmän.
Itse suunnittelutyön sisältö on muuttunut niin, että työmaalle laadittavat suunnitelmat ovat paitsi rakennuksen suunnitelmia myös työnjohdollisia suunnitelmia ja juridisia sopimusasiakirjoja erilaisille hankintaketjuille.
Tietysti työvälineet ja työnteon tavat ovat erilaisia kuin ennen. Tietokoneohjelmat mahdollistavat asioita, mutta välillä tuntuu, että olemme niiden vankeja. Oletusohjelmistot tarjoavat usein liian helppoja ratkaisuja, ajattelu ulkoistetaan ohjelmille eikä tehdä sitä itse. Ohjelmistojen pitää olla renkejä meidän osaamiselle ja sen välittämiselle eikä päinvastoin.