Uuden rakentamislain myötä elinkaarilaskennasta on tulossa rutiinitoimenpide. Siihen liittyy kuitenkin ongelmia, kuten valitun datan ja skenaarioiden osittainen mielivaltaisuus. Se ei myöskään huomioi riittävästi rakentamisen pidemmän tähtäimen haittoja, kirjoittaa Panu Savolainen esseessään.
Kuluneen vuosikymmenen aikana rakennetun ympäristön elinkaarilaskenta on noussut Suomessakin alan tutkimuksen marginaalista suunnitteluprosessien vakiintuneeksi työkaluksi.
Mannerheimintie 14:n purkava täydennysrakentamishanke on nostanut elinkaarilaskennan uudenlaiseen asemaan rakennushankkeiden argumentaatiossa. Kiinteistösijoittaja Spondan hiilineutraaliuuteen tukeutuva markkinointi- ja brändäyspuhe on siinäkin mielessä kiinnostavaa, että yhtiön teettämät laskelmat lienevät kaunisteltuja, tai ainakaan niiden perusteita ei ole haluttu julkisesti avata. Arkkitehtiuutiset kirjoitti aiheesta viime numerossaan jutussa ”Kun on tahtoa korjata, keinot kyllä löytyvät”.
Uuden rakentamislain myötä elinkaarilaskennasta on tulossa sekä uudisrakennus- että korjaushankkeiden rutiinitoimenpide, joten laskennan perusteista on syytä käydä laajempaa julkista keskustelua. Todennäköisesti purkamista tullaan tulevaisuudessa yhä useammin perustelemaan elinkaarilaskennan epävarmuustekijöiden mahdollistamilla porsaanrei’illä.
Elinkaarilaskenta on nimensä mukaisesti laskentaa. Niinpä julkisuudessa ja ammattipiireissäkin on saattanut muodostua käsitys, että kyse on eksaktista tiedosta. Pelkkien numeroiden sijaan olisi syytä pureutua siihen, millaisiin valintoihin, ideologioihin ja kulttuurisiin olettamiin laskenta pohjaa. Pohdin tässä kirjoituksessani elinkaarilaskennan aikamittakaavaa ja sen taustalla olevia kulttuurisia ja posthumanistia ulottuvuuksia.
Elinkaarilaskennan juuret juontavat 1960-luvun lopulle. Ensimmäisten laskentamenetelmien taustalla oli ympäristöherääminen, huoli luonnonvarojen loppumisesta ja yltyvistä jätevuorista.
Laskentaa alettiin kehittää systemaattisemmin 1990-luvulla, ja viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana se on vakiintunut maailmanlaajuisesti rakennetun ympäristön ja kulutustavaran ympäristökuormituksen ja energiankulutuksen arviointiin. Kysymys on fossiilisen aikakauden eksistentiaalisen kriisin synnyttämästä keksinnöstä.
On kuvaavaa, että elinkaaritarkastelussa kiinnitetään eniten huomiota kasvihuonekaasupäästöihin, jotka ovat lyhyellä aikavälillä vakavin ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava kriisi. Sen sijaan planetaarisen tason haittoja tai pidemmän tähtäimen ongelmia rakennetussa ympäristössä elinkaarilaskenta ei huomioi samalla tavalla.
Elinkaarilaskennan yksi erikoisuus ja tutkimuksellisestikin kiinnostava piirre on laskentaan valitun datan ja skenaarioiden osittainen mielivaltaisuus. Tiedämme melko hyvin, millaisia päästöjä itse rakentamisprosessi synnyttää, mutta arvio rakennuksen käytön aikaisista päästöistä on sitä epävarmempi, mitä kauemmas ajassa katsotaan.
Voimmeko aidosti esittää edes summittaista arvausta rakennuksen energiankulutuksen päästöistä kahdenkymmenen vuoden, saati sitten viiidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua? Laskelmien tuloksissa olisi aiheellista esittää vähintään erilaisten skenaarioiden hajonta – vihreän siirtymän täydellisestä epäonnistumisesta fuusioenergian käyttöönottoon.
Ei ole sattumaa, että elinkaarilaskennan tarkastelujakso on tavallisimmin viisikymmentä tai sata vuotta. Ihminen jaksottaa mennyttä ja tulevaa aikaa mielekkään kokoisiksi yksiköiksi, ja rakennetun ympäristön kohdalla se on monesti suunnilleen ihmiselämän kesto.
Elinkaarilaskennan skenaarioiden aikamittakaava voisi lähteä myös toisenlaisesta lähtökohdasta: käytettyjen materiaalien alkuperästä ja sen paluusta luonnon kiertokulkuun. Tämä huomioisi paremmin rakentamisen luontokato- ja jäteongelman, jotka tämänhetkisessä elinkaarilaskennassa ovat toissijaisia kasvihuonekaasupäästöjen rinnalla.
Ennen kuin tarkastelen, millainen maapallon aikamittakaavan elinkaarilaskenta voisi olla, taustoitan asiaa lyhyesti historiantutkimuksen aikakäsityksiin pohjaten. Ranskalaishistorioitsija Fernand Braudelin (1902–1985) tunnetuin ajatus on ajan kolmijako (1947). Välimeren historiaa koskevassa teoksessaan Braudel jakoi historiantutkimuksessa käytettävän ajallisen tarkastelutason geologiseen aikaan, sivilisaatioiden aikaan ja tapahtumien aikaan.
Ensin mainitulla hän tarkoitti luonnonprosessien luomia pitkän aikamittakaavan edellytyksiä ihmisen toiminnalle (vähintään tuhansia vuosia), sivilisaatioiden ajalla valtajärjestelmien ajallista kestoa (yleensä satoja vuosia) ja tapahtumien ajalla yksittäisiä historiallisia tapahtumia. Braudelin hypoteesi oli, että historiantutkija operoi aina jossain näistä kategorioista tai niiden yhdistelmissä yrittäessään setviä menneisyydestämme edes jotakuinkin ymmärrettävää kertomusta.
Kun elinkaarilaskentaa tarkastellaan tässä valossa, on lähes ilmiselvää, että se tämänhetkisessä muodossaan pohjautuu ennen kaikkea sivilisaatioiden (skenaarioiden aikamittakaava) ja tapahtumien (rakentaminen) aikaan. Tämä on siinä mielessä huomionarvoista, että elinkaarilaskennan varhaisten kehittäjien huolena olivat nimenomaan resurssit ja jäte – geologinen aikamittakaava.
Resurssit olivat yleensä olemassa ennen ihmistä ja paljon jätettä jää tänne meidän jälkeemme, mistä syystä myös elinkaarilaskennan olisi järkevää alkaa ihmistä edeltävästä ajasta ja päättyä aikaan, jolloin lajimme on todennäköisesti kadonnut planeetalta. Elinkaarilaskennassa, jos jossakin, ollaan posthumanististen kysymysten ytimessä.
Elinkaarilaskennan olisi järkevää alkaa ihmistä edeltävästä ajasta ja päättyä aikaan, jolloin lajimme on todennäköisesti kadonnut planeetalta.
Tämä lähtökohta vie tutkimusretkelle muinaisiin valtameriin ja metsiin satojen miljoonien, jopa miljardien vuosien taakse. Aloitetaan suomalaisesta betonista.
Betonista pääosa on runkoainetta eli erilaisia kovia kiviä. Sementti taas valmistetaan pääosin kalkkikivestä, jota Suomesta löytyy erityisesti Paraisilta. Paraisten kalkkikivi on maailman vanhinta: se muodostui noin 1,8 miljardia vuotta sitten eläneiden, kalsiumkarbonaattia sisältäneiden mikro-organismien vajottua merenpohjaan ja vähitellen sedimentoiduttua.
Paraisilla on louhittu kalkkikiveä 1800-luvun lopulta alkaen, ja tätä vauhtia esiintymä kulutetaan loppuun muutamassa vuosikymmenessä.
Jotta kalkkikivestä saadaan sementtiä, vaaditaan noin 1450 asteen lämpötila, jolloin kalkkikivi ja muut raaka-aineet osin sulavat. Tämä saadaan nykyään aikaiseksi lähinnä fossiilisilla polttoaineilla, kuten öljyllä, maakaasulla tai kivihiilellä. Niiden alkuperä on niin ikään kauan sitten eläneissä organismeissa, kuten levissä, kasveissa ja eläimissä, jotka ovat kuoltuaan päätyneet hapettomiin oloihin kovan paineen alaisiksi ja muuttuneet hiilivetyjen seokseksi. Kivihiili on peräisin pääosin kivihiilikauden lämpöjakson aikana 350–300 miljoonaa vuotta sitten eläneiden kasvien jäänteistä.
Kun katse käännetään tulevaisuuteen, tiedämme jonkin verran, mitä materiaaleille tapahtuu. Suomessa nyt sijaitsevat rakennukset kestävät korkeintaan 50 000–70 000 vuotta, jonka jälkeen seuraavan jääkauden mannerjäätikkö jauhaa ne murusiksi ja kuljettelee jätteen ympäri pohjoista Eurooppaa – ellei ryhdytä mittavaan siirto-operaatioon.
Valtaosa nykyisistä rakennuksistamme on kuitenkin siihen mennessä luultavasti tuhoutunut ja päätynyt jätteeksi. Myös rakennuksissa olevat muovit ovat tuolloin hajonneet. Koska rakennusmateriaalien tarkkaa koostumusta ei ole välttämätöntä ilmoittaa, emme tiedä, millaisia lisäaineita esimerkiksi betoni sisältää. Ei ole mahdollista tietää, millaisia ympäristöhaittoja jäätikön palasiksi jauhaman rakennusperinnön sisältämät erittäin pitkäikäiset yhdisteet aikanaan tuottavat.
Jos katsotaan vielä kauemmas, päädymme itsekin osaksi jonkin elämänmuodon mahdollisesti harjoittamaa rakennusteollisuutta. Nimittäin jos maapallon sedimenttikivikerrostumia joidenkin kymmenten tai satojen miljoonien vuosien kuluttua yhä käytetään rakentamiseen, päätynee joukkoon aineita myös meidän hapettomiin oloihin painuneista luurangoistamme.
Paraisten kalkkikivi on maailman vanhinta.
Pohdinnat elinkaarilaskennan ulottamisesta ihmisiän aikamittakaavan tuolle puolen herättävät myös kysymään, mikä itse asiassa on rakennus.
Asiasta on toki runsaasti tutkimusta. Rakennus voidaan nähdä taideteoksena. Kiinteistösijoittajalle se voi olla CMBS eli arvopaperistettu kiinteistövakuudellinen laina. Rakennus voidaan mieltää myös energian tilallis-ajalliseksi kasaumaksi.
Elinkaarilaskennassa rakennus hahmotetaan ajan ja resurssien muodostamana systeeminä. Tämän systeemin rajat – eli mitä lasketaan rakennuksen käyttämiksi resursseiksi ja millä tarkastelujaksolla – ovat ihmisen päättämiä ja sikäli mielivaltaisia.
Fossiilisen aikakauden arkkitehtuurin historiankirjoitus, ja sitä myöten myös elinkaarilaskenta, tulisikin ulottaa maapallon olemassaolon sekä varhaisimpien elämänmuotojen aikamittakaavaan. Tämänhetkinen rakentaminen ja modernistinen arkkitehtuuri ei olisi ollut nykymuodossa mahdollista ilman jopa yli miljardi vuotta sitten eläneiden organismien tuottamia yhdisteitä ja niihin sitoutunutta energiaa.
Moderneissa rakennuksissa ja infrastruktuureissa meitä tuijottaa maapallon elämänmuotojen pitkä ja uskomattoman rikas historia miljardien vuosien ajalta murusiksi jauhettuna. Väistämätön fakta on, että yhtenä eläinlajina päädymme itsekin lopulta osaksi tuota vuosimiljoonien myötä kasautuvaa sedimenttikivien materiaalipankkia. Riippumatta siitä, onko kukaan tai mikään sitä käyttämässä.
Kirjoittaja on arkkitehtuurihistorian apulaisprofessori Aalto-yliopistossa.
Anders Bjørn, Mikolaj Owsianiak, Christine Molin & Michael Z. Hauschild: “LCA History”. Teoksessa Life Cycle Assessment: Theory and Practice. Springer, 2017.
Brian Cody: Form follows energy. Birkhäuser 2017.
The Geologic time scale 2012. Toim. F.M. Gradstein, J.G. Ogg, Mark Schmitz & Gabi Ogg. Elsevier 2012.
Tyson Retz: Progress and the Scale of History. Cambridge University Press 2022.
Katharina Simonen: Life Cycle Assessment. Routledge 2014.