Syyskuussa Merihaan pysäköintitalossa Helsingissä on esillä pienoismalleja purettavien betonirakennusten rungoista. Kaisa Karvisen ja Karita Rytivaaran Riisuttu runko -tutkimushanke ottaa kantaa modernin arkkitehtuurin purkuaaltoon.
Suomessa puretaan kiihtyvällä tahdilla toisen maailmansodan jälkeisiä rakennuksia: kouluja, sairaaloita, ostoskeskuksia, tehtaita ja toimistotaloja. Purkuaaltoa eivät näytä hidastavan edes viralliset tavoitteet hiilineutraaliudesta, joiden saavuttaminen edellyttäisi olemassa olevien rakennusten säilyttämistä aina, kun se vain on mahdollista.
Kahden arkkitehdin, Kaisa Karvisen ja Karita Rytivaaran, muodostama Kuunteluharjoituksia-työryhmä on syventynyt 1960- ja 1970-lukujen katoavaan rakennusperintöön ja purkamisen prosesseihin Riisuttu runko -tutkimushankkeessaan. Koneen Säätiön rahoittaman kaksivuotisen projektin tuloksia on syyskuussa esillä Helsingissä Merihaan pysäköintitalossa järjestettävässä näyttelyssä.
Vaikka modernin arkkitehtuurin suojelusta ja korjaamisesta on keskusteltu aktiivisesti viime vuosina, Karvisen ja Rytivaaran mielestä itse purkamisprosessi on jäänyt vähälle huomiolle.
”Purkupäätöksen jälkeen rakennusta ei enää nähdä osana arkkitehtuurikeskustelua. Mietimme, mitä jos purkamisen prosessia tarkkailisi, hidastaisi tai tekisi ehkä asteittain. Mitä jos runkoa, joka on ollut suunnitteluvaiheessa oleellinen, tarkkailisi purkuvaiheessa samalla tavalla”, Karvinen selittää.
Kantavasta betonirungosta tuli siten projektin polttopiste, jossa risteävät aikakauden arkkitehtuurin esteettiset ihanteet, uudelleenkäytön ongelmat ja purkutyömaiden paradoksaalinen viehätys.
Tuoreita lähestymistapoja aihepiiriin kaksikko alkoi etsiä arkkitehtuurin kentän ulkopuolelta.
”Taidekentällä puhuttiin samaan aikaan merkitykselliseltä tuntuvalla tavalla korjaamisesta ja jälleenrakentamisesta ja niihin liittyvistä esteettisistä kysymyksistä. Tuntui, että olisi arvokasta tuoda samankaltaisia keskusteluja modernin arkkitehtuurin kentälle”, Karvinen kertoo.
”Kaipasimme uusia työkaluja käsitellä rakennuskantaa, jota nyt käsitellään purkamalla”, Rytivaara lisää.
Riisuttu runko -näyttely on syyskuussa esillä Merihaan pysäköintitalossa. Helsingin kaupunki suunnnittelee sen purkamista tehokkaamman rakentamisen tieltä. Kuva: Katja Tähjä
Riisuttu runko -hanke keskittyy 1960- ja 1970-lukujen arkkitehtuuriin, koska aikakauden betonirakennusten purkaminen on ekologisesta näkökulmasta erityisen haitallista. Rajaukseen vaikuttivat myös kokemukset siitä, miten vaikeaa on arvottaa tuolloin syntynyttä arjen arkkitehtuuria, kuten asuintaloja ja kouluja.
”Niitä kohtaan ei aina koeta empatiaa eikä niitä koeta kauniina. Niiden suojelua koskevat keskustelut ovat siinä mielessä haastavia”, Karvinen toteaa.
”Ehkä tässä on jotain popularisoivaakin. Yritämme möyhiä tätä kenttää, joka monesti määrittyy vastaparien kautta: pitääkö jokin rakennus purkaa vai ei, tai onko se ruma vai kaunis. Toivomme, että siihen väliin syntyisi aikaa”, Rytivaara jatkaa.
Kaksikko koki, ettei suojelukeskusteluissa kiinnitetty riittävästi huomiota arkiympäristöön.
”Kun aloitimme projektin, asuin Pihlajamäessä, alueen suunnitteluun osallistuneen arkkitehti Sulo Savolaisen naapurissa. Hän kertoi, miten Pihlajamäkeä suunniteltaessa pyrittiin tukemaan alueen asukkaiden hyvää arkea ja vaikka lasten leikkejä alueella. Tuntui, että pitäisi olla enemmän välineitä lähestyä arjen arvottamista”, Karvinen selittää.
Arkkitehtitoimisto Castrén-Jauhiainen-Nuuttilan vuonna 1971 suunnitteleman Espoon kaupungintalon runkopienoismalli. Pitkään tyhjillään olleen rakennuksen purkutyöt alkoivat heinäkuussa. Kuva: Kuunteluharjoituksia
Karvinen ja Rytivaara antoivat työryhmälleen nimeksi Kuunteluharjoituksia, sillä he huomasivat viettävänsä paljon aikaa purkutyömailla keskustellen talonmiesten, kiinteistöpäälliköiden ja muiden asianomaisten kanssa.
”He kertoivat huolistaan ja kokemuksistaan rakennusten kanssa. Keskeiseksi osaksi tuli paitsi prosessin ja ihmisten kuuntelu, myös rakennusten kuuntelu”, Karvinen kertoo.
Nimen taustalla oli myös hollantilaisen Delftin yliopiston rakennusperinnön ja suunnittelun professori Wessel de Jongen artikkeli ”Sustainable renewal of the everyday modern” vuodelta 2017, jossa hän määritti kahdeksan periaatetta modernien rakennusten korjaamiselle.
”Yksi kohdista on, että kuuntele olemassa olevan rakennuksen logiikkaa ja seuraa sitä, ryhdy ’rakennuskuiskaajaksi’. Mielestämme se oli kiinnostava ja empaattinen tapa ilmaista asia”, Rytivaara selittää. ”Talo ikään kuin sanelee, miten sitä pitää korjata. Ei tarvitse keksiä ratkaisuja, vaan ne ovat valmiina rakennuksessa”, Karvinen jatkaa.
Kaksikon mielestä kuuntelemalla voisi laventaa myös arkkitehdin perinteistä ammatillista roolia ongelmien ratkaisijana.
”Asiakkaat monesti toivovat, että jos tulee ongelma, se ratkaistaan nopeasti. Meitä kiinnosti kuitenkin se, että ollaan vain hiljaa ja kuunnellaan, mitä rakennukset kertovat”, Rytivaara selittää.
Karvinen huomauttaa, että kuuntelutaito on keskeistä myös feministisessä lähestymistavassa: ”Jos haluat oppia ymmärtämään toisen ihmisen asemaa yhteiskunnassa tai toisen kokemia haasteita, ensimmäinen ohje on, että älä ratkaise tai anna ohjeita vaan kuuntele, mitä toinen haluaa sanoa.”
Kristian Gullichsenin ja Pentti Pihan Helsingin Lauttasaareen vuonna 1971 suunnittelema toimistorakennus purettiin viime vuonna. Kuva: Kuunteluharjoituksia
Riisuttu runko -projektissa Karvinen ja Rytivaara ovat tutkineet 1960- ja 1970-lukujen katoavaa rakennusperintöä kolmen työmenetelmän avulla: he ovat dokumentoineet purku-uhan alaisia rakennuksia ja purkutyömaita, selvittäneet rakennusten taustoja arkistotutkimuksen avulla sekä tehneet niistä betonisia pienoismalleja.
Betonirakennusten purkaminen on ekologisesta näkökulmasta erityisen haitallista.
Pienoismalleissa rakennusten kantava betonirunko on riisuttu julkisivuverhouksista, väliseinistä ja muista täydentävistä rakennusosista. Mallit näyttävät siltä kuin purkuprosessi olisi yllättäen jätetty kesken.
”Halusimme kuvitella, että rungon voisi irrottaa rauhalliseen tilanteeseen purkutyömaalta, jossa se jyrsitään pois. Se olisi ikään kuin pysähtyneessä purkamisen tilassa”, Rytivaara kuvailee. Ajatuksena oli tuoda esille arkkitehtuurin ydintä ja niin sanottua negatiivisen tilan ideaa.
”Modernina aikana syntyi konsensus siitä, että arkkitehdin oleellisin tehtävä ei ole luoda objekteja tai muotoja, vaan syventyä niiden rajaamaan aineettomaan tilaan, käänteiseen avaruuteen ja toimintaan, joka täyttää rakenteiden välit. Koin betoniset pienoismallit käyttökelpoiseksi tavaksi tutkia näitä ajatuksia. Rungon rajaamat tilat piirtyvät niissä näkyviin ja samalla neutraaliksi koetun betonin ristiriitainen luonne korostuu”, hän selittää.
Arkkitehtien mielestä ammattia pitää ohjata siihen suuntaan, että säilyttäviä ja eteenpäin katsovia suunnitteluperiaatteita voisi toteuttaa omassa työssään. Kuva: Katja Tähjä
Rakennussuojelukysymysten lisäksi kipinänä projektille toimivat kaksikon pohdinnat arkkitehdin ammattikuvasta.
”Valmistumisestamme ei ole kovin montaa vuotta, ja meitä askarrutti, miten arkkitehdin työ voisi tulevaisuudessa olla merkityksellistä ja tuntuisi ajankohtaiselta tässä ajassa. Samalla halusimme kehittää toisenlaisia menetelmiä, joiden kautta voimme olla suhteessa rakennettuun ympäristöön”, Karvinen selittää.
Miten projekti sitten on vaikuttanut kaksikon ajatuksiin ammatinharjoittamisesta?
”Minun on ainakin vaikea nähdä, että menisin takaisin töihin toimistoon tekemään suunnitelmia, jotka edellyttävät betonirunkojen purkamista. Ammattia pitää ohjata siihen suuntaan, että säilyttäviä ja eteenpäin katsovia suunnitteluperiaatteita voi toteuttaa omassa työssään. Tämä kumpuaa periaatteista, jotka olen kokenut läheiseksi koko opiskeluajan, ja ne ovat vain vahvistuneet tämän projektin myötä”, Rytivaara kertoo.
Materiaan keskittynyt projekti on auttanut ymmärtämään myös teoreettisen ajattelun merkitystä.
”Modernin ajan teorian ymmärrys on yllättävän tärkeää, jos puhumme siitä, millainen tulevaisuuden posthumanistinen tieteen kenttä tulee olemaan. Arkkitehdin tulisi tuntea niitä. Aiemmin minulla oli pragmaattisempi lähestymistapa, mutta tämän projektin jälkeen filosofia kiinnostaa entistä enemmän”, Rytivaara selittää.
”Toisaalta filosofiaa opiskelleiden ihmisten kanssa on kiva jutella materiaalisista asioista. Materia, keho ja ajattelu ovat kuitenkin kaikki loppujen lopuksi samaa”, Karvinen jatkaa.
Karvinen ja Rytivaara uskovat työskentelevänsä jatkossakin samojen teemojen parissa.
”On noussut paljon sellaisia aihioita, jotka on pitänyt laittaa hyllylle odottamaan, että niihin voi tarttua huolella”, Karvinen toteaa.
Riisuttu runko -näyttely on esillä 8.–15.9.2022 klo 15–19 Merihaan parkkitalo P1:ssä, Hakaniemenranta 10, Helsinki.