Rakennussuojelun asiantuntemuksen väheneminen valtionhallinnossa ja lyhytnäköinen kiinteistöpolitiikka vaarantavat yhteisen kansallisvarallisuutemme tulevaisuuden, kirjoittaa Harri Hautajärvi.
”Meillä on Suomessa aivan liikaa rakennuksia. Me ei tulla saavuttamaan ilmastopäästötavoitteita, jos me ei saada suurin piirtein kolmasosaa lämmitetyistä tiloista purettua pois lähivuosina. Veikkaan, että on tulossa kovat purkutalkoot ilmasto- ja ympäristösyistä. Paineet kohdistuu myös suojeltuun tai historiallisesti arvokkaaksi koettuun rakennuskantaan.”
Näin dramaattisen tulevaisuusnäkymän esitti marraskuussa Valtio restauroi -seminaarissa arkkitehti Juha Lemström, jolla on takanaan pitkä ura valtion rakennushallinnossa, viimeksi Senaatti-kiinteistöjen johtotehtävissä. Arkkitehtuurin historian emeritusprofessori Vilhelm Helander puolestaan peräänkuulutti päinvastaista asennetta Arkkitehtiuutisten 1/2024 artikkelissaan ”Kiinteistöpolitiikka jyrää rakennusperinnön”. Helanderin mielestä vanha rakennuskanta pitäisi nähdä voimavarana eikä rasitteena.
Rakennemuutokset todellakin ravisuttavat Suomea. Meneillään on jo nyt purkubuumi, sillä vuosittain hävitetään noin 4 000 rakennusta. Maaseututaajamissa ja pikkukaupungeissa joudutaan karsimaan palveluita väestön muuttaessa kasvukeskuksiin. Kutistuvilla paikkakunnilla kiinteistöjen arvo on voinut viime vuosina romahtaa tai muuttua jopa miinusmerkkiseksi, kun puolestaan kasvukeskuksissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, tonttimaan ja asuntojen hinnat ovat kivunneet korkealle. Etenkin valtion, kuntien ja seurakuntien rakennuksia myydään halvalla tai puretaan ympäri Suomea, ja julkisia palveluita keskitetään uusiin, usein suuriin yksiköihin sekä vuokratiloihin. Rakennusten omistamisesta ja rakennuttamisesta on tullut entistä enemmän sijoitustoimintaa, ja liikkeellä on kiinteistökeinottelijoita. Sijoittajat luotsaavat yhä vahvemmin myös kaupunkisuunnittelua sekä ostavat arkkitehtitoimistoja.
Carl Ludvig Engelin suunnitteleman Valtioneuvoston linnan pihalta aiotaan purkaa vuonna 1900 valmistunut klassistinen, suojeltu painotalo ja rakentaa tilalle neljä kertaa suurempi toimistotalo, joka tukkisi sisäpihan. Piirrokset: Erkki Mäkiö
Hokema tuhansista rakennuksista väärissä paikoissa ei pidä aina paikkaansa, sillä purkamista tehdään usein tarpeettomasti ja löyhin perustein. Etenkin kasvukeskuksissa purkutraktoreiden kitaan päätyy käyttö- ja korjauskelpoisia, suojeltujakin taloja, kun tilalle halutaan suurempia ja korkeampia rakennuksia. Purkamiseen kannustaa vallalla oleva suuntaus tehokkaaseen tiivistämiseen lisärakennusoikeuksineen, mitä perustellaan energiatehokkuudella ja päästöjen vähentämisellä. Purkuperusteena käytetään myös sisäilmaongelmia – sekä todellisia että myös tarkoitushakuisiin selvityksiin tai hatariin väitteisiin pohjautuvia – etenkin jos tilalle halutaan isompi rakennus.
Tutkimustieto, esimerkiksi ympäristöministeriön Purkaa vai korjata? -raportti, vahvistaa sen mikä on muutenkin järkeenkäypää: vanhojen talojen purkaminen ja korvaaminen uusilla lisää huomattavasti ilmastopäästöjä korjaamiseen verrattuna. Rakennusten säilyttämisellä ja korjaamisella sen sijaan hidastetaan merkittävästi ilmastonmuutosta. Tästä syystä tarvitsemme purkutalkoiden sijaan kansalliset talkoot nykyisen rakennuskannan ylläpitoon ja vaalimiseen. Kaikkea ei tietenkään voida säilyttää, mutta tarvitsemme nykyistä viisaampaa kiinteistönpitoa, jossa vältettäisiin tarpeetonta purkamista ja uuden rakentamista sekä tarpeetonta korjaamista ja ylikorjaamista.
Kunnossapidon ja korjaamisen vaihtoehtoja pitäisi alkaa vertailla. Etenkin julkiset rakennukset ajetaan liian usein turhan massiivisiin peruskorjauksiin, kun niiden valmistumisesta tai edellisestä peruskorjauksesta on kulunut vasta 20–30 vuotta, tuoreina esimerkkeinä Mäntyniemi, Ateneum ja Helsingin yliopiston päärakennus. Keskeisenä syynä tähän ovat lyhytikäiset koneelliset ilmanvaihtojärjestelmät, jollaiset on määrätty pakollisiksi uusiin rakennuksiin, ja joita on lisätty myös vanhoihin taloihin – usein kohtalokkain seurauksin. Korjaustarvetta aiheuttaa myös se, että vuosikymmenien ajan sekä uudis- että korjausrakentamisessa on suosittu – ja suositaan edelleen – teollisia materiaaleja ja kosteudesta helposti vaurioituvia rakenneratkaisuja. Kosteusvaurioiden, kemiallisten materiaalipäästöjen ja haitta-aineiden ohella sisäilmaongelmia aiheuttaa myös lasi- ja mineraalivillaisten eristeiden, akustiikkalevyjen ja suodattimien hapertuminen hienojakoisiksi kuiduiksi, joita koneellinen ilmanvaihto levittää huoneilmaan. Vaikka mineraalikuitupölyongelma olisi korjattavissa, se ratkaistaan usein purkamalla koko rakennus – kuten Espoon kaupungintalo. Ylimitoitettuja korjauksia aiheuttaa myös kiinteistönomistajien liioiteltu pelko orgaanisia materiaaleja, kuten välipohjien turve- ja purutäyttöjä kohtaan.
Niin Senaatti-kiinteistöihin kuin Museovirastoonkin tarvittaisiin nykyistä enemmän rakennussuojeluun ja restaurointiin erikoistuneita arkkitehteja.
Valtion rakennusperinnön ja -hallinnon ongelmat kilpistyvät Senaatti-kiinteistöjen toiminnassa. Se toteuttaa valtion kiinteistö- ja toimitilastrategioita, ja työtä ohjaa valtiovarainministeriö, jonka kykyä tunnistaa rakennetun omaisuuden arvoa ja kiinteistövarallisuuden pitkän aikavälin ylläpidon merkitystä ei voi liiemmin kehua. Senaatin ensisijaisena tavoitteena on toimitilojen tuottaminen valtion toimijoille. Jos organisaatio ei ole tyytyväinen tiloihinsa, voi Senaatti toteuttaa laajan peruskorjauksen uusilla tilaratkaisuilla tai myydä tai purkaa rakennuksen ja rakentaa uuden. Esimerkkejä voisi luetella eri puolilta Suomea kymmenittäin, tunnetuimpana purku- ja laajennushanke, jolla pilattaisiin Valtioneuvoston linna.
Senaatin peruskorjaus- ja muutoshankkeet eivät läheskään aina kumpua todellisesta korjaustarpeesta, vaan paremminkin valtion lyhytjänteisestä ja tuhlailevasta toimitilastrategiasta. Ei ole järkevää muuttaa rakennuksia koko ajan toisenlaisiksi, saati purkaa tai myydä niitä ja rakentaa tilalle uusia aina kulloisenkin työympäristöihanteen tai organisaation koon mukaan. Siinä haaskataan rahaa, luonnonvaroja ja rakennusperintöä. Kun joillekin organisaatioille ja toiminnoille tarvitaan tiloja, niitä tulisi pyrkiä osoittamaan olemassa olevasta rakennuskannasta. Uusi käyttö voitaisiin usein sovittaa vanhaan rakennukseen ilman isoja tilamuutoksia, jos vain haluttaisiin. Hyvää rakennuskantaa kannattaisi pitää kunnossa ja käytössä, sillä se on pitkän päälle edullisin ja myös ilmastoystävällisin ratkaisu.
Rakennussuojelua on hapertanut osaltaan Museoviraston asiantuntija-aseman heikentäminen henkilöstöä vähentämällä. Viraston johtotehtävissä ei ole enää yhtään arkkitehtia. Museovirasto on nakertanut omaa uskottavuuttaan myös suostumalla viime vuosina lakisääteisen tehtävänsä vastaisesti tukemaan esimerkiksi Senaatin kiistanalaisia purku- ja laajennushankkeita.
Museoviraston tehtäviä on siirretty vuoden 2020 alusta lähtien maakuntien alueellisille vastuumuseoille, jotka hoitavat etupäässä asemakaavalla suojeltuja kohteita. Monillakaan niistä ei kuitenkaan ole riittävää asiantuntemusta, resursseja saati selkänojaa seutukuntiensa rakennussuojelua ja kulttuuriympäristöä koskevissa, alati lisääntyvissä kiistoissa. Aluemuseoiden rakennustutkijat joutuvat usein taistelemaan oman kunnallisen työnantajansa näkemyksiä vastaan, mikä on lähtökohtana erittäin hankala.
Kaikki edellä kuvatut muutokset ovat sysännet vastuuta rakennusperinnön vaalimisesta kulttuuriympäristöalan järjestöille. Niinpä Suomen nykyinen hallitus on poistamassa niiltä oikeuden valittaa rakentamis-, toteuttamis- ja purkamisluvista, ja ely-keskusten ja museoviranomaisten valitusoikeutta rajoitettaisiin. Orpon hallitus helpottaisi purkamista myös muilla tavoin – suojeltujenkin rakennusten osalta. Safa on jättänyt lakimuutoshankkeesta hyvin kriittisen lausunnon.
Valtion kiinteistöpolitiikan, rakennussuojelun, restaurointien ja rakentamisen tulisi olla esimerkillistä, sillä kyse on merkittävän kansallisvarallisuuden hoidosta. Niin Senaatti-kiinteistöihin kuin Museovirastoonkin tarvittaisiin nykyistä enemmän rakennussuojeluun ja restaurointiin erikoistuneita arkkitehteja, ja heitä tulisi nimetä myös Valtion kiinteistöasioiden neuvottelukuntaan. Ei ole toista ammattikuntaa, jonka koulutukseen kuuluu sekä arkkitehtuurihistoriaa että rakennussuojelun, restauroinnin, laajennusten ja tila- ja detaljisuunnittelun perusteiden osaaminen. Näiden kysymysten hallitseminen on tärkeää rakennuttamista ja rakennussuojelua sekä niihin liittyvää ohjaus- ja valvontatyötä hoitaville viranhaltijoille.
Senaatilla on yli 500 suojeltua rakennusta, mutta vain muutama arkkitehtuurin historiaan ja restaurointiin perehtynyt asiantuntija. Esimerkiksi Ruotsin vastaavassa organisaatiossa, valtion kiinteistölaitoksessa (Statens fastighetsverk, SFV), toimii kahdeksan hengen restaurointiosasto. SFV on muutenkin keskittynyt vaalimaan ja omistamaan nimenomaan historiallisia kiinteistöjä. Senaattikin voisi valita tämän linjan eikä myydä pois vanhoja arvokohteita, kuten nyt tapahtuu. Senaattiin tulisi perustaa vastaavanlainen restaurointiosasto kuin SFV:ssä.
Tarvitaan asiantuntijoista koottava riippumaton ohjausryhmä ohjaamaan Senaatin ja Museoviraston työtä valtion rakennusperinnön hoitamisessa. Rakennusperinnön asiantuntijoita tarvittaisiin myös Museoviraston kulttuuriperintöalan neuvottelukuntaan. Lisäksi voitaisiin merkittävimpiin valtiorahoitteisiin restaurointihankkeisiin perustaa hankekohtaisia asiantuntijatyöryhmiä keskustelemaan restaurointien linjanvedoista.
Maamme rakennuskantaa koskeva tilanne kaikkine haasteineen on monimutkainen, mutta juuri arkkitehtikunta voisi kehittää ratkaisuja, kuten 1940-luvulla, kun Safa lähti viitoittamaan Suomen jälleenrakennusta. Passiivisen suorittajan ja kiinteistösijoittajan rengin sijaan olisi tarvetta taas visionäärisille, yhteistä etua ajaville arkkitehdeille. Onneksi nuorten arkkitehtien piirissä näkyy kiinnostusta sellaiseen. Kiinteistö- ja rakennusalan painopistettä pitäisi saada käännettyä olemassa olevan rakennuskannan ja infrastruktuurin säilyttämiseen ja hyödyntämiseen
Kirjoittaja on arkkitehti ja tekniikan tohtori, joka tekee tutkimus- ja suunnittelutyötä omassa toimistossaan. Hän on erikoistunut arkkitehtuurin historiaan, rakennussuojeluun ja korjausrakentamiseen.