Nuoren arkkitehdin Wuorio-palkintoehdokkaat toivovat ammattikunnan kiinnittävän enemmän huomiota ympäristötekijöihin ja kunnioittavan myös muiden eliöiden elintilaa.
Tämänvuotinen nuoren arkkitehdin Otto Wuorio -palkinto jaettiin Seinäjoen Arkkitehtipäivillä toukokuun puolivälissä.
Kunniatehtävän arvioida yliopistojen ehdottamia lopputöitä sai tälle kertaa professori Minna Sunikka-Blank Cambridgen yliopistosta. Hän valitsi Wuorio-palkinnon saajaksi Aalto-yliopistosta valmistuneen Taika Pirilän, joka tutki diplomityössään rakennusten purettavuutta ja suunnitteli sen pohjalta puukerrostalokorttelin Turun Linnanniemeen.
Oulun yliopiston lopputöistä Sunikka-Blank nosti parhaaksi Emma Ahtiaisen opinnäytteen, jonka aiheena oli vesivoimarakentamisen vaikutukset Oulujoen varren kulttuuriympäristöihin.
Tampereen yliopistosta palkittiin Hanna-Riitta Lappalainen, joka kuvasi diplomityössään perheelleen suunnittelemansa ekologisen olkielementtitalon suunnittelu- ja rakennusprosessia.
Palkintoseremonian jälkeen keskustelimme palkittujen lopputöiden tekijöiden kanssa heidän ajatuksistaan arkkitehtuurin nykytilasta ja tulevaisuuden odotuksista.
Tietoisuus rakentamisen ilmastopäästöistä on saanut monet nuoret arkkitehdit hakeutumaan uudisrakennusten suunnittelun sijaan toisentyyppisiin tehtäviin. Myös palkittujen opinnäytteiden tekijät sanovat pohtineensa asiaa paljon, vaikka Pirilän ja Lappalaisen diplomitöihin sisältyikin uudisrakennuksen suunnittelu.
”Yritin välttää diplomityössäni paasaavaa tyyliä osittain siitäkin syystä, että vaikka projektini tavoittelee vähähiilisyyttä, uudisrakennuksena sekin on vähän kyseenalainen juttu. En missään nimessä voi nostaa sitä jalustalle ja alkaa neuvoa muita ylhäältä päin”, Lappalainen toteaa.
Pystyäkseen arvioimaan rakennuksen ympäristövaikutukset Lappalainen teetti laskelmat sen hiilijalanjäljestä ja -kädenjäljestä. Hän joutui kuitenkin toteamaan, etteivät nykyiset tietokannat ole riittävän kattavia, jotta niiden avulla voitaisiin laskea luotettavasti pientalon ympäristökuormia.
Pirilä sanoo pohtineensa diplomityötä aloittaessaan, kannattaisiko rakennussuunnittelun sijaan keskittyä tutkimaan rakennusosien uudelleenkäyttömahdollisuuksia. Asiaa mietittyään hän kuitenkin totesi, että kun joka tapauksessa rakennetaan uutta, on syytä selvittää, miten se voitaisiin tehdä nykyistä kestävämmin.
Kiertotalousajattelua on toisinaan kritisoitu siitä, että rakennukset ajatellaan ainoastaan väliaikaisina materiaalipankkeina, jotka voidaan tarpeiden muututtua purkaa huoletta kierrätysosiksi. Tällöin sivuutetaan esimerkiksi niihin sitoutuneet kulttuurihistorialliset arvot.
Diplomityötä tehdessään Pirilä kuitenkin havaitsi, että purettavuuden ja uudelleenkäytettävyyden huomioiminen itse asiassa pidentää rakennuksen elinkaarta ja ehkäisee tarpeetonta purkamista.
”Painin aika paljon sen kanssa, mitä purettavuudella oikeastaan tavoitellaan. Onko tärkeämpää se, että rakennus on purettavissa vai se, että se on pitkäikäinen, koska nämä tavoitteet menevät osittain ristiin. Mitä pitkäikäisempi rakennus on, sen epätodennäköisempää on, että sen osat päätyvät uudelleenkäyttöön, koska ne vanhenevat”, Pirilä pohtii.
”Isossa kuvassa näkisin pitkäikäisyyden tärkeämmäksi, mutta samalla purettavuus mahdollistaa pitkäikäisyyden, koska rakennuksen osat ovat huollettavissa.”
Jatkossa Pirilä haluaisi syventyä myös korjausrakentamiseen ja mukautuviin uudelleenkäyttöihin.
”Minua kiinnostavat erityisesti sellaiset rakennukset, joita ei tällä hetkellä arvosteta esteettisesti kovin korkealle – millaista potentiaalia niillä voisi olla?”
Hanna-Riitta Lappalainen, Taika Pirilä ja Emma Ahtiainen riemuitsivat diplomityöpalkinnoistaan Seinäjoen Arkkitehtipäivillä toukokuussa. Taustalla Alvar Aallon suunnittelema Seinäjoen kirjasto.
Arkkitehtien perinteisesti pitkiksi venyneet opintopolut ovat viime vuosina lyhentyneet huomattavasti, kun yliopistot ovat rajanneet opinto-oikeutta. Nykyisin vastavalmistuneilla arkkitehdeilla ei useinkaan ole vuosien toimistokokemusta takanaan, ja monet käytännön taidot opitaan vasta valmistumisen jälkeen.
”Arkkitehdin opinnot ovat tosi lyhyet, enkä tosiaankaan tiedä vielä tarpeeksi. Toisaalta tuntuu, että arkkitehdin työssä on kysymys elämän pituisesta oppimisesta. Olen saanut yliopistosta eväät, mutta nyt pitää vielä etsiä itse lisää tietoa”, Ahtiainen sanoo.
Yhteiskunnan ja teknologian nopea kehitys tekee myös vaikeaksi ennustaa, millaiseksi arkkitehdin rooli muotoutuu tulevaisuudessa.
”Elämme melkoisessa myllerryksessä. Tekoälystä on paljon puhetta, ja poliittinen tilanne muuttuu nopeasti. Ja sitten on ilmastokriisi ja ties mitä. Tuntuu, että arkkitehdin rooli muuttuu tulevaisuudessa, ja ehkä sen pitääkin muuttua”, Pirilä sanoo.
Hän toivoo, että yliopistot tarjoaisivat konkreettisempia työkaluja, miten esimerkiksi ympäristökysymyksiin on mahdollista vaikuttaa.
”Toistaiseksi ei ole kursseja, joilla opetettaisiin näitä asioita, vaan se tulee oman kiinnostuksen kautta.”
Kipinän purettavaksi tarkoitetun rakennuksen suunnitteluun hän kertoo saaneensa eräältä maisterivaiheen studiokurssilla, johon sisältyi kiertotaloustavoitteita. Diplomityössään hän kehitti näitä ideoita pidemmälle.
Lappalaisen opinnot puolestaan venyivät perhevapaiden takia yli kymmenen vuoden mittaisiksi, joten hän ehti nähdä muutoksen opetuksen sisällöissä ja asenteissa.
”Kun kyselin opintojeni alkuvaiheessa luonnonmateriaaleista, kuten savirakentamisesta, minulle suorastaan naureskeltiin. Se oli sellaista hörhöhommaa. Nyt diplomityöni on kuitenkin palkittu yliopistoni parhaana. Jotain tässä on muuttunut isosti.”
Kun kyselin opintojeni alkuvaiheessa luonnonmateriaaleista, kuten savirakentamisesta, minulle suorastaan naureskeltiin.
Yksi arkkitehtuurin kentän näkyvimmistä ilmiöistä on viime vuosina ollut muiden eliöiden huomioiminen ihmisen rinnalla. Safakin on tarttunut kysymykseen rakentamisen vaikutuksista luonnon monimuotoisuuteen tämän ja edellisen vuoden teemoillaan.
Ahtiainen pohti aihetta diplomityössään vesivoimarakentamisen kautta. Patojen ja voimaloiden rakentaminen on muokannut voimakkaasti maisemaa ja jokien ekosysteemejä katkaisten esimerkiksi vaelluskalojen reittejä.
Toisaalta rakennelmilla on kiistattomia kulttuurihistoriallisia ja arkkitehtonisia arvoja, eikä vesistöjä ole useinkaan mahdollista palauttaa vuosikymmenten takaiseen luonnontilaan.
”Ei purkaminen tuo takaisin sitä vanhaa. Isossa skaalassa ei siten ole mahdollista sanoa, mikä on paras vaihtoehto, vaan pitäisi aina tapauskohtaisesti punnita kunkin ratkaisun plussat ja miinukset”, hän selittää.
Ahtiainen näkee kuitenkin tarpeen radikaalille ajattelutapojen muutokselle.
”Luontoa ja eläinten elintilaa pitäisi kunnioittaa enemmän. Liian kauan on menty vain ihmisen ehdoilla. Kaikkea ei saisi raivata noin vain miettimättä, vaikka siihen on ainakin kaupunkiympäristössä aika pitkälti menty.”
Esitellessään opinnäytettään Arkkitehtipäivillä Ahtiainen kannusti ammattikuntaa osallistumaan aktiivisemmin julkiseen keskusteluun.
”Esimerkiksi vesivoimarakennuksiin arkkitehdit eivät ole juuri ottaneet kantaa, vaikka ne ovat todella merkittäviä arkkitehtonisesti ja vaikuttavat paljon ympäristöön”, hän harmittelee.
Palkittujen diplomitöiden tekijät toivovat ammattikunnan kiinnittävän enemmän huomiota ympäristötekijöihin ja muiden eliöiden elinoloihin. Kuvassa Hanna-Riitta Lappalainen, Taika Pirilä ja Emma Ahtiainen. Taustalla Alvar Aallon suunnittelema Lakeuden risti -kirkko.
Lopputyötä tehdessään Ahtiainen huomasi, että esimerkiksi Ruotsissa keskustelu patojen ja voimaloiden purkamisesta on paljon pidemmällä kuin Suomessa. Myös Baltian maissa on toteutettu kiinnostavia vesistöjen ennallistamisprojekteja.
”Suomalaiset näkevät itsensä usein edelläkävijöinä ympäristöasioissa, mutta ainakaan vesivoiman kohdalla emme ole sitä olleet.”
Lappalainen on puolestaan pohtinut luonnon monimuotoisuutta yksittäisen tontin ja sen maaperän kannalta.
”Kun tällä hetkellä tehdään uudisrakentamista, olemassa oleva maaperä viedään pois ja tuodaan soraa tilalle. Uskon, että tähän pitää tulla muutos. Odotan, että jossain vaiheessa meillä on asemakaavoja, joissa käsketään jättämään tontille tietyn kokoinen alue koskemattomaksi rakentamisen aikanakin. Silloin tontilla olevilla mikrobeilla ja muilla eliöillä olisi mahdollisuus säilyä”, Lappalainen sanoo.
Pirilä katsoo monimuotoisuuden linkittyvän myös oman diplomityönsä aiheeseen eli purettavuuteen. Hän toivoo, että rakennuksia suunniteltaisiin tulevaisuudessa siten, että ne on mahdollista purkaa ehjinä pois ja palauttaa rakennuspaikka sen jälkeen ennalleen.
Mistä nuoret arkkitehdit sitten ammentavat inspiraatiota työlleen? Pirilä mainitsee tärkeiksi esikuviksi tanskalaiset kiertotaloushankkeet, kuten Lendager-toimiston suunnitteleman Resource Rows -korttelin (2020) Ørestadin kaupunginosassa Kööpenhaminassa.
Inspiraatiota voi toisaalta etsiä myös omasta rakennusperinnöstämme.
”Esimerkiksi hirsitaloja on vuosisatoja siirrelty uusille paikoille ja hirsiä käytetty uudelleen. Ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen”, Pirilä toteaa.
Lappalaista puolestaan kiinnostaa erityisesti savirakentaminen käytännössä sekä savirakentamisen tutkimus.
”On tosi mielenkiintoista, miten raakasavesta voidaan tehdä kaikkea hienoa. Se on pinnalla omassa ajatusmaailmassani tällä hetkellä.”