Puhutaan puusta: Metsän todellisuutta arkkitehdeille
Puhutaan puusta -sarjan artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 11/2020.
Jotenkin huomaamattamme Suomen metsät ovat muuttuneet.
Puhutaan puusta on kymmenen vapaamuotoisen ja rönsyilevän keskusteluklubin sarja, jonka järjestävät Arkkitehtuurimuseo ja ympäristöministeriö syksyllä 2020 ja keväällä 2021. Toisen keskusteluklubin alusti otsikolla Metsän todellisuus Harri Vasander, Helsingin yliopiston metsätieteiden osaston suometsätieteen professori.
Kuusamossa oli lokakuun lopussa postikorttitalvi. Lumi kuorrutti tornimaisia kuusia ja kelomökkejä. Harri Vasanderin alustuksen jälkeen maisemaa katsoi eri silmin. Jos ihminen ei ihan vielä ole täysin hahmottanut metsien ja puiden roolia ekosysteemissä, Vasander on. Siksi Kuusamon kartalla kiinnostivat erityisesti lämpäreet, joissa luki ”vanhojen metsien suojeluohjelma”.
Mitä on vanha metsä?
Eteläsuomalainen voi saada siitä viitteellistä käsitystä esimerkiksi Tammelassa Korteniemen perinnetilan tuntumassa. Entisellä kaskiaholla kasvaa 200 vuoden ikäistä metsää. Kumpuilevilla sammalmättäillä makoilee ja kohoilee puita eri ikävaiheissa, sirkkataimesta keloon ja lahopuuhun asti. Niihin voi kompastuakin.
Tosin 200 vuotta on metsälle lyhyt aika, kun puun aikakaari on tuhatkin vuotta. Korteniemen mänty kasvaa ehkä vielä 500 vuotta, seisoo 300 vuotta kelona ja maatuu 100–150 vuotta maapuuna. Ja kiertokulku jatkuu: kuolleelta puulta työntyy taimien lastentarha.
Tällainen luonnonmetsä ei ole kuitenkaan sitä metsää, jonka keskivertosuomalainen Vasanderin mukaan näkee edessään, kun ajattelee metsää. Metsällä käsitetään yhdenmukaisten suorarunkoisten mäntyjen siistiä, harvaa ja valoisaa metsää, josta lahopuut on korjattu pois. Suomalainen ajattelee siis avohakattua ja kerralla yhdellä puulajilla istutettua talousmetsää.
Mitä väliä?
Suomen metsät kasvaa hojottavat: puuston vuotuisen kasvun raportoidaan olevan 104 miljoonaa kuutiometriä. Samaan aikaan puhutaan kiihtyvästä lajikadosta, ja noin 40 prosenttia uhanalaisista lajeista on metsälajeja. Metsien lajikadossa keskeisin tekijä on lahopuu. Kuollut puuaines voi olla noin 5 000 lajin elinympäristö, sienijuurten ja typensitojabakteerien kasvualusta sekä ravinnevarasto. Siitä syntyy humusta, ja se vaikuttaa metsämaan happamuuteen ja vedenpidätyskykyyn.
Lahopuuta on tyypillisesti vanhassa metsässä. Jos sitä ei ole, lukuisilta eläin-, lintu-, kasvi- ja hyönteislajeilta puuttuvat elinehdot – ajatellaan vaikka kolopesijöitä. Ja kun puuttuu metsäpaloja (!), puuttuu palanutta puuta lajeille, joille se on elintärkeää. Puhumattakaan metsäpalon uudistavasta vaikutuksesta.
Jos katsotaan vain sata vuotta taaksepäin, kaksi kolmannesta metsistä oli kirveen koskematonta. Vuonna 1950 neljäsosa metsäpinta-alasta oli luonnonmetsää, josta vuonna 2000 oli jäljellä viisi prosenttia. Nykyisin koskematonta aarniometsää löytyy lähinnä itärajan pinnassa. Maa- ja metsätalouden tehostuessa metsien ja niittyjen tilalle on tullut talousmetsää, peltoja ja laitumia, ja 1950-luvulta alkaen soita on kuivatettu kiihkeästi talouskäyttöön. Lajiston kannalta tilannetta tukaloittaa se, että metsät ovat pirstoutuneet erillisiksi saarekkeiksi, joita katkovat tiet ja muut ihmisen touhuilun tulokset.
Miten näin on käynyt?
Kahlaamalla poleemista teosta Metsä meidän jälkeemme (Like 2019) kohtaa samoja pohdintoja kuin Vasanderin alustuksessa. Sodanjälkeisessä Suomessa jämeriä luonnonmetsiä hakattiin voimallisesti, osaamatta vielä hahmottaa seurauksia. Puuteollisuushan nosti meidät köyhyydestä. Samalla vakiintui yksinomaisena mallina – toisin kuin vaikkapa Ruotsissa – jaksollinen metsätalous, jossa metsä uudistetaan päätehakkuilla 40–80 vuoden välein. Metsää ojitetaan, aurataan, lannoitetaan ja taimetetaan. Jaksollinen metsänhoito palvelee hyvin sijoittajien ja metsäteollisuuden tarpeita ja tuottaa meille taloudellista hyvinvointia.
Sen sijaan vanhoja metsiä lahopuineen ei talousmetsässä muodostu. Myöskään päätehakkuun ja maapohjan kääntämisen myötä menetettävää lajistoa ei 40–80 vuodessa ehdi syntyä, vaan se yksipuolistuu. Jotkin lajit katoavat lopullisesti.
Toinen tapa kasvattaa metsää on jatkuva kasvatus, joka hyväksyttiin Suomessa vuonna 2014 metsänhoitomenetelmäksi. Siinä ajatuksena on, että metsät uudistuvat luontaisesti sukkession myötä, ihminen vain auttelee ja kaataa puuta valikoiden. Jatkuva kasvatus sopii esimerkiksi perinnerakentamiseen tarvittavan puun tuottamiseen ja ylläpitää suurempaa biodiversiteettiä, joka voi tukea metsän resilienssiä ilmastonmuutoksessa.
Jatkuva kasvatus sopii esimerkiksi perinnerakentamiseen tarvittavan puun tuottamiseen ja ylläpitää suurempaa biodiversiteettiä.
Mitä arkkitehti voisi tehdä?
Miettiä, mistä puu tulee ja miten käyttää sitä viisaasti. Vaatia kotimaista korkealaatuiseksi kasvatettua puuta. Puolustaa kaupunkien vanhoja jalopuita, puistoja ja metsiä. Lahjoittaa metsää Luonnonperintösäätiölle. Ostaa metsää ja antaa sen olla. Ihailla keloa.
Sitten vielä pitäisi ratkaista, miten kasvattaa metsiä niin, että yhtä aikaa täytetään Suomen tavoite tehdä maastamme riippumaton fossiilisista polttoaineista ja metsistämme yhä lisää hiiltä sitovia hiilinieluja. Miten yhdistää ekologia ja ekonomia? Rakentamisen puuntarve ja metsän pitkä uusiutumisaika? Puun tuhannen vuoden aikajana ja ihmisyksilön ja kvartaalitalouden levoton lepatus?
Netta Böök
Puhutaan puusta -klubien Zoom-kokouksiin ennakkoilmoittaudutaan sivulla www.mfa.fi. Sivustolla julkaistaan alustuksista videot.