Ilmastokriisi, hoivakriisi ja työnteon muutokset vaikuttavat tulevaisuudessa myös asumiseen, kirjoittaa konsultti Kimmo Rönkä.
Tanskalaisen Home Earth -yhtiön perustaja Rasmus Juul-Nyholm analysoi heinäkuussa Tanskan arkkitehtuurikeskuksen Let’s Talk Architecture -podcastin jaksossa ”How to make good business within the planetary boundaries” rakentamisen nykytilannetta vapaasti käännettynä näin:
Rakentamisen tuotantoketju on täysin fragmentoitunut. Rakennuttajat eivät kehitä kiinteistöjä omistukseensa vaan myydäkseen; arkkitehtien, insinöörien ja neuvonantajien tehtävä on tehdä asunnoista mahdollisimman halpoja. (…)
Kaikki on lyhytjänteistä, huonosti koordinoitua ja ongelmallista. Liiketoimintamalli on tehoton, asuntojen rakennuttaminen ei ole hyvää bisnestä ja jokainen osapuoli haluaa vain oman osansa kokonaisuudesta. Kun nähdään, mitä tuotantoputkesta tulee ulos, lopputulos on huono.
Juul-Nyholm on ekonomisti ja rakennus- ja kiinteistöalan konkari. Home Earth -yhtiöllä ei ole tavanmukaista exit-suunnitelmaa, vaan yhtiö aikoo olla omistajana ikuisesti. Kyse ei siis ole filosofisista pohdiskeluista, vaan planetaarisen agendan mukaisesta vastuullisesta liiketoiminnasta.
Kun eläkerahoja sijoittava kiinteistönomistaja rakentaa itselleen rakennuksia pysyvään omistukseen, myös asuntosuunnittelun logiikka muuttuu. Home Earth panostaa esimerkiksi asuntojen keittiöön 2,5-kertaisesti tavanomaiseen, 10–15 vuotta kestävään keittiöön verrattuna. Kun itselle tekee, kannattaa tehdä kestävistä ja kauniista materiaaleista.
Miten saisimme planetaarisen agendan osaksi kaikkia suunnitteluhankkeitamme?
Ilmastokriisin lisäksi menossa on ikääntyvän maan hoivakriisi. Nykyinen, erillisille sote-toimijoille ulkoistettu vanhenevan väestön hoitamiseen perustuva toimintamalli on myös pahenevan kierteen tilanteessa: rahat eivät riitä tarvittavan hoivainfran rakentamiseen ja palvelujen tuottamiseen.
Suomi onkin kansakuntana menossa kohti pitkäikäisten yhteiskuntaa. Tietokirjailija Teppo Turkki kuvasi toukokuussa Suomen Kuvalehdessä julkaistussa esseessään Japania, joka on siirtynyt pitkien elämänkaarien aikaan. Turkin mukaan olemme Suomessa matkalla vaiheeseen, jota kuvaa toisaalta hiipuva syntyvyys, toisaalta pidempi elämä.
Japanissa ei ole jääty surkuttelemaan sote-ratkaisujen parissa, vaan on etsitty ja löydetty vanhenemisesta notkea elämänpolku. Ura, työ ja elämäntyyli voivat muuttua ihmisten ikään, elämänvaiheeseen ja jaksamiseen sopiviksi.
Mitä tämä pitkäikäisyys voisi tarkoittaa kaupungeissa? Tarvitaan uudenlaisia ylisukupolvisia kortteleita sekä asuntokannaltaan rakeisia kaupunginosia, joissa on kaikenkokoisia ja -mallisia omistus- ja vuokra-asuntoja.
Asuminen on nähtävä myös enemmän palveluna kuin tuotteena. Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan uusi muistisääntö: 1–2–3–4. Asut yksin tai kaksin, kolmas huone on korttelissa, neljäs kaupungilla. Pienissäkin asunnoissa pitää olla riittävästi tilaa, jotta jokainen meistä voi elää elämäänsä mukavasti yksin tai yhdessä jonkun kanssa. Lisätilat ja jousto löytyvät kortteleista: saunat, pesula, kuntosali ja yhteisökeittiö.
Tämän konseptin mukaisia ara-rahoitteisia sukupolvienkortteleita on rakennettu Helsingin Jätkäsaareen (2017) ja Kalasatamaan (2020), Tampereen Härmälänrantaan (2019) ja Joensuun Penttilänrantaan (2018).
Jätkäsaaren Sukupolvienkortteli inspiroi myös hollantilainen Ymere-vuokrataloyhtiön toteuttamaan ylisukupolvisesta asumisesta oman versionsa. Lopputuloksena oli vuonna 2021 Amsterdamin keskustan liepeille valmistunut 320-asuntoinen, neljän pienkorttelin kokonaisuus De Eenhorn (suomeksi yksisarvinen).
Lisätilat ja jousto löytyvät kortteleista: saunat, pesula, kuntosali ja yhteisökeittiö.
Ennen nykyisenkaltaisia hoivatoimijoita vanhukset asuivat maatalon pihapiirissä mummonmökeissä, ja isoäidit ja -isät toimivat monilapsisten perheiden apukäsinä ja -jalkoina. Pitkäikäisessä yhteiskunnassa hukataan seniorien taidot ja osaamiset, mikäli emme osaa luoda 2000-luvun ylisukupolvisia kyliä kaupunkeihin.
Mahdollisuuksia on myös keskitiiviissä pientalokaupungissa, jossa oleellista on isojen asuntojen muuntuminen pienemmiksi niitä jakamalla – sodanjälkeisen rintamamiestalokonseptin mukaisesti. Kun asukas lopettaa työuransa eläkkeelle siirtyäkseen, voi yläkerran asunnon vuokrata ja siten luoda taloudellista turvaa omaan vanhuuteen.
Myös tapamme tehdä työtä on isossa muutoksessa. Amerikkalainen digialan futuristi Reid Hoffman ennusti Forbes-lehdessä elokuussa, että vuoteen 2034 mennessä perinteinen yhdeksästä viiteen -työ tulee kuolemaan sukupuuttoon. Hoffman väittää myös, että seuraavan vuosikymmenen aikana puolet amerikkalaisista toimii freelancereina. Tekoälyn nopea kehitys muotoilee sitä, miten teemme töitämme. Hoffmanin mukaan työntekijöiden tulee valmistautua tekemään töitä useammalle teollisuuden alalle.
Työnteon murros näkyy varmasti myös siinä, missä freelancerit töitänsä tekevät. Tämä muuttaa väistämättä myös kaupunkeja, toimistoja, kivijalkatilojen käyttöä – sekä asuntokortteleita. Näitä niin sanottuja kolmansia tiloja ei omisteta, vaan käyttäjä maksaa käytöstä vuokrana, kuukausimaksuina tai kahvilan tuotteina.
Barcelonasta lähtöisin oleva arkkitehti Vicente Guallart on kehittänyt mallin energian- ja ruuantuotannon suhteen omavaraisesta kaupungista (Self-Sufficient City), jossa myös materiaalit kiertävät. Voitaisiin puhua myös riittävästä kaupungista, jossa hukkatilaa ei ole, vaan kaupunki on säästeliään monimuotoinen, monipaikkainen ja orgaanisesti muuttuva elämisen ympäristö.
Mistä löydämme uuden toivon kohti kestävämpää tulevaisuutta? Missä vaiheessa ensimmäinen suomalainen asuntorakennuttaja siirtyy kertakäyttöisyyteen jämähtäneestä suorasta taloudesta kestävyyteen kannustavaan kiertotalouteen ja omaksuu liiketoimintaansa planetaarisen agendan? Kuka lanseeraa ensimmäisenä ikuisen omistajuuden käsitteen?
Tulevat sukupolvet eivät unohda, jos emme ala toimia – nyt.
Kirjoittaja työskentelee tulevaisuuden asumisen asiantuntijana Rönkä Consulting -toimistossa, jonka asiakkaina on kuntia, muita julkisia organisaatioita ja yrityksiä.