Luonnon monimuotoisuudesta on ansaitusti tullut yksi kaupunkisuunnittelun keskeisiä kysymyksiä, mutta ympäristökysymyksiä on ratkottu suunnittelun keinoin jo vuosikymmeniä, kirjoittavat Ranja Hautamäki ja Kati Wolff Susi puheenvuorossaan. Yksi luontopohjaisen suunnittelun uranuurtajista oli Katri Luostarinen.
Luonnon monimuotoisuus on saanut ansaitusti huomiota kaupunkisuunnittelussa viime vuosina.
Kaupunkiympäristön vehreyttäminen ja villiinnyttäminen on osa EU:n biodiversiteettistrategiaa ja sitä toimeenpanevaa ennallistamisasetusehdotusta sekä New European Bauhaus -aloitteen kestävyysteemaa. Kansallisella tasolla huoli luontokadosta näkyy esimerkiksi Safan teemavuotena ja maisema-arkkitehtien laajenevina työtehtävinä, jotka ulottuvat ekologisten verkostojen suunnittelusta kaupunkiluonnon monimuotoisuuden rikastamiseen.
Uudenlainen kaupunkisuunnittelun ja luonnon yhteys, jota on kuvattu luontopositiivisuutena, regeneratiivisuutena ja biodiversiteettikäänteenä, tuo ihmisten tarpeiden rinnalle monilajisen kaupunkisuunnittelun.
Vaikka kyseessä on kieltämättä käänne – luontokato etenee ennennäkemätöntä tahtia – luontopohjainen kaupunkisuunnittelu ei ole suinkaan uusi asia. Murros alkoi niin kansainvälisesti kuin Suomessa jo toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka tällöin ei vielä puhuttu luontokadosta, suunnittelulla ratkottiin ympäristökysymyksiä ja työskenneltiin samojen teemojen parissa.
Myös luontopohjainen maisemasuunnittelu ja sitä toteuttaneet maisema-arkkitehdit ovat jääneet historian katveeseen. Yksi luontopohjaisen ajattelun uranuurtajista oli Katri Luostarinen, josta tuli myöhemmin maisemasuunnittelun ensimmäinen apulaisprofessori Otaniemeen.
Haastamme yleistä näköharhaa luontopohjaisesta suunnittelusta uutena keksintönä. Väitämmekin: ennallistettiin, vehreytettiin ja villiinnytettiin sitä ennenkin.
LUONTOPOHJAISEN maisemasuunnittelun juuret kytkeytyvät Suomessa luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun historiaan. Järjestäytyneen luonnonsuojelun katsotaan alkaneen Suomessa 1920-luvulla, jolloin säädettiin ensimmäinen luonnonsuojelulaki.
Vastaavasti ympäristönsuojelun katsotaan yleisesti syntyneen 1960-luvun lopulla ympäristötuhojen ja kansainvälisen ympäristöherätyksen yhteisvaikutuksesta. Silti merkittävää ympäristönsuojelutyötä erityisesti vesiensuojelun piirissä tehtiin jo 1900-luvun alkupuolella. Luontopohjainen maisemasuunnittelu yhdistyi näihin molempiin liikkeisiin, ja siihen saatiin vaikutteita esimerkiksi Saksasta ja Amerikasta.
Maisema-arkkitehti, apulaisprofessori Katri Luostarinen (1919–1991) oli lähtökohdiltaan moderni, kansainvälinen ja luonnontieteellisen pragmaattinen mutta samalla kansallinen ja luontoa romantisoivakin suunnittelija. Hän toteutti luontopohjaista suunnittelua monessa mittakaavassa aina kaavoituksesta puutarhaneuvontaan.
Luostarisen tuotanto on laaja: Arkkitehtuurimuseon piirustuskokoelmassa säilyneistä yli viidestäsadasta työstä vuosilta 1938–1978 noin neljäsosa liittyy laaja-alaiseen maisemasuunnitteluun, toinen neljäsosa puistoihin ja muihin julkisiin ympäristöihin, kuten tuotantolaitoksiin ja kouluihin, ja loput ovat hautausmaita, tiesuunnitelmia, asuinalueita ja maaseutuympäristöjä.
KIRJASSAAN Puutarha ja maisema (1951) Luostarinen toi esiin näkemyksiä luonnon kanssa sopusoinnussa olevista ihannekaupungeista. Suunnitelmissaan hän sovelsi näitä ajatuksia luonnon keskeisestä roolista osana kaupunkia. Luostarinen määritteli suunnittelun ekologista perustaa ja toi Suomeen ajatuksia ekosysteemiprosessien imitoimisesta, esimerkiksi sukkession jäljittelystä suojavyöhykkeissä. Tällaisia luontoa imitoivia piirteitä on edelleen nähtävissä Luostarisen tuotannossa esimerkiksi Rovaniemellä, Kajaanissa ja Vuosaaressa.
Luostarinen laati 1950-luvun alussa Rovaniemen ”Poronsarvi”-asemakaavaan vihersuunnitelmat, joissa hän käytti Lapin luonnon innoittamana esimerkiksi koivuja, mäntyjä, haapoja ja pihlajia.
Myös Kajaanin kaupunginlammen suunnitelma (1956) hyödynsi kainuulaista erämaamaisemaa ajatuksellisena lähtökohtana. Kajaanin kaupunginlammen suunnitelman tekee kiinnostavaksi se, että se on mahdollisesti ensimmäinen ennallistamissuunnitelma maassamme. Työ tähtäsi Kajaanin Puutavaraosakeyhtiön saha-alueen vaurioittaman vesiympäristön kunnostamiseen ja lammen veden laadun parantamiseen. Käytännön ennallistavia toimenpiteitä olivat sahajätteen poisto, lammen vedenpinnan säätely sekä metsätaimien istutus ja Kainuun jokilaaksoista siirretyt rantaperennat.
1960-luvulla Luostarinen oli mukana Keski-Vuosaaren metsälähiön ja erityisesti sen pihojen suunnittelussa. Pihoille jatkuva metsä ja avoimet tilat, kuten ”ahoniityt”, olivat Luostarisen mukaan maalta kaupunkiin muuttaville ihmisille side entiseen kotiseutuun.
Luostarisen kaltaiset luontopohjaisen ajattelun uranuurtajat maisema-arkkitehtuurissa, kaupunkisuunnittelussa ja luonnontieteissä ovat edistäneet ympäristön- ja luonnonsuojelua sekä luonnon huomioonottamista suunnittelussa ja luoneet pohjaa, josta olemme voineet ponnistaa.
Kaupunkisuunnittelun huomio keskittyy ymmärrettävästi tulevaisuuteen ja käsillä olevien kriisien ratkaisemiseen. Samalla on kuitenkin katsottava myös menneeseen, sillä se antaa ajallista perspektiiviä – ja kenties myös vastauksia.
Ranja Hautamäki on Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin professori ja tutkija Kati Wolff Susi tekee Aalto-yliopistoon väitöskirjaa, jonka työn aiheena on Katri Luostarinen.