Kokonaisheikentymättömyyden ideana on, että jos luontoarvoja jossain hävitetään, pitää niitä toisaalla lisätä, jotta monimuotoisuus ei kokonaisuudessaan vähenisi, kirjoittavat Katariina Väätänen ja Elisa Lähde.
Käynnissä on hälyttävä luontokato ja tarvitsemme yhä vahvempaa tahtotilaa, yhteistyötä ja uusia kokonaisvaltaisia keinoja sen pysäyttämiseksi.
Kaupungit aiheuttavat luontokatoa suoraan ja epäsuorasti. Kaupunkien viherrakenteen nakertaminen pieninä tai isoina aloina muun maankäytön tieltä hävittää, pirstoo ja muuttaa lajien elinympäristöjä sekä ekologisia prosesseja – usein peruuttamattomasti.
Kaupungit ja sen suunnittelijat kantavat vastuuta luontokadosta, mutta ovat myönteisessä mielessä myös avainasemassa luontokadon ratkaisijoina. Tässä puheenvuorossa avaamme luontokadon torjuntaan liittyviä mahdollisuuksia ja keskeisiä käsitteitä.
Kokonaisheikentymättömyys on perinteistä luonnonsuojelua täydentävä uudehko strateginen tavoite. Ideana on, että jos luontoarvoja jossain hävitetään, pitää niitä toisaalla silloin lisätä, jotta monimuotoisuuden määrä ei kokonaisuudessaan vähenisi (engl. principle of no net loss).
Kokonaisheikentymättömyyden tavoitetta toteutetaan kolmi- tai neliportaisella toimintamallilla, jota kutsutaan lievennyshierarkiaksi. Usein siitä puhutaan virheellisesti ekologisena kompensaationa, mutta kompensaatio on vasta toimintamallin viimeinen porras. Ensisijaisia lievennyshierarkian keinoja ovat ennaltaehkäisyyn tähtäävät keinot eli luontoarvojen hävittämisen välttäminen sekä toisena rakentamisen aiheuttamien luontohaittojen lieventäminen.
YKSI TAPA ymmärtää termien muodostama kokonaisuus on peilata niitä maankäytön suunnitteluprosessiin. Kun aluetta lähdetään suunnittelemaan, kartoitetaan ensiksi alueen nykyiset luontoarvot. Ne määrittävät kokonaisheikentymättömyyden tason, johon rakentamisen aiheuttamaa muutosta verrataan.
Pahimmassa skenaariossa rakentamisen suorat ja epäsuorat vaikutukset voivat tuhota alueen monimuotoisuuden kokonaan. Tällaisessa skenaariossa luontoalueita ei alueen sisällä tai tonteilla säästetä ollenkaan tai ne korvataan ekologisesti heikkolaatuisilla viherelementeillä. Voidaan ajatella, että tämä rakentamisen aiheuttama muutos alueen monimuotoisuudessa on luonnolle aiheutettua velkaa (engl. net loss).
Lievennyshierarkialla pyritään ohjaamaan suunnittelua sellaiseksi, että tätä velkaa ei syntyisi: ensiksi mietitään, voidaanko rakentamista välttää – voidaanko rakentaa muualle, onko pakko rakentaa ja kuinka paljon on pakko rakentaa? Yleisen välttämisen jälkeen tehdään alueellista välttämistä ja lieventämistä eli tarkastellaan alueen sisällä rakentamisen sijoittelun ja typologioiden luontovaikutuksia.
Kun nämä askeleet on käyty läpi, lasketaan rakentamisprosessin aiheuttaman luontohaitan määrä habitaattihehtaareina. Tämä viimeinen vaihe on ekologista kompensaatiota eli aiheutetun luontohaitan ja sen hyvityksen määrittämistä. Tyypillinen hyvityskeino on heikkolaatuisen luontoalueen ennallistaminen menetetyn alueen kaltaiseksi luontoalueeksi ja/tai suojelu toisaalla. Tämän viimeisen vaiheen eli ekologisen kompensaation määrittäminen on siis puhtaasti luonnontieteellinen prosessi.
Teoriassa toimintamalli kuulostaa selkeältä, mutta sen vienti käytäntöön tutkijoilta suunnittelijoille ja kaupunkisuunnittelun osaksi on osoittautunut todella moniulotteiseksi.
Lievennyshierarkian toteuttaminen putoaa läpileikkaavasti ja yhdistävästi kaupunkien eri toimialojen pöydille – siinä ovat mukana muun muassa kaavoittajat, kaupunkien arkkitehdit ja maisemasuunnittelijat, biologit, poliitikot, maapolitiikasta ja hallinnosta vastaavat työntekijät, ympäristöpalvelut, konsultit ja ely-keskus. Lisäksi lievennyshierarkian vaiheet loksahtelevat maankäytönsuunnittelun eri vaiheisiin, mutta kokonaisheikentymättömyyden tulisi kulkea kaikilla mittakaavatasoilla mukana.
Tilannetta ei auta se, että luontokadon pysäyttämisellä on kiire ja aihepiirin osaaminen vaihtelee.
Kaupunkiympäristössä puhtaasti itsenäisiä luontotyyppejä on melko vähän jäljellä. Rakennettu tiivis kaupunkiympäristö koostuu laajasta kirjosta erilaisia enemmän tai vähemmän ihmistoiminnan muokkaamia, mittakaavaltaan vaihtelevia kasvullisia elementtejä. Osittain tästä syystä lievennyshierarkia on konkreettisilta toimiltaan vielä varsin hahmottumaton työkalu paikallisten luontovaikutusten lieventämiseen.
Välttämistä ja lieventämistä tehdään jo jonkin verran osana kaavoitusta ja luonnonhoitoa. Kokonaisheikentymättömyyttä koskevassa keskustelussa ei kuitenkaan vielä ole tunnistettu, miten rakentamisen luontovaikutuksia voitaisiin tehokkaasti lieventää.
Pahimmassa skenaariossa luontoalueita ei tonteilla säästetä ollenkaan tai ne korvataan ekologisesti heikkolaatuisilla viherelementeillä.
OSANA kaupunkien kehittämistä voidaan tehdä myös myönteisiä toimia luontoarvojen ja ekologisen laadun lisäämiseksi, esimerkiksi muuttaa nurmialue niityksi tai lisätä puustoa siihen soveltuvilla alueilla. On kuitenkin epäselvää, miten nämä erilaiset keinot suhteutuvat kokonaisheikentymättömyyteen. Millä niitä mitataan, ohjataan ja mitä kriteereitä ja tavoitteita niille voidaan asettaa?
Toimintamallia on pilotoitu Suomessa lähinnä metsäisissä ympäristöissä, ja hyvitystoimia havainnollistetaan useimmiten suoympäristön ennallistamisen esimerkkejä käyttäen. Kaupungeissa kuitenkin korostuu tavanomaisen ”arkiluonnon” merkityksellisyys erilaisten paikkasidonnaisten arvojen tuottajana.
Uhanalaisimman luonnon suojelua säädellään lailla, mutta niiden rinnalla tiiviisti rakennetussa ympäristössä korostuu tarve löytää keinoja tavanomaisen ympäristön suojelemiseksi ja ekologisen laadun lisäämiseksi. Keskeistä on tunnistaa, että mahdollisen ekologisen kompensaation tuottama luontotyypin hyvitys toisaalla ei korvaa rakennuspaikalla menetetyn viherrakenteen ylläpitämiä ekologisia prosesseja ja ekosysteemipalveluita, kuten hulevesien hallintaa tai virkistystä.
Arvokkaiden luontoalueiden säilyminen kaupungeissa edellyttää myös laajoja tuki- ja taustatoimia. Tarvitaan puskurivyöhykkeitä, viherrakenteen kytkeytyneisyyden aktiivista vaalimista ja kehittämistä sekä kulutusta ja muita epäsuoria vaikutuksia hillitseviä toimia.
Myös tiedon jakamisessa sekä asukkaiden aktivoimisessa ja osallistamisessa luonnonhoitoon piilee paljon potentiaalia. Lisäksi lievennyshierarkia tarvitsee rinnalleen muita täydentäviä työkaluja, jotta kaupunkiluonnon monitoiminnallisuus ja sen tuottamat paikkasidonnaiset hyödyt voitaisiin huomioida kokonaisvaltaisemmin.
Emme voi ulkoistaa luontoa tai säilöä sitä kaupunkien ulkopuolelle, vaan meidän tulee kehittää nykyistä viherrakennetta, maksimoida sen ekologinen laatu, luoda jatkuvuutta ja rakentaa uutta monimuotoisuutta. Kaupunkiluonnolla ja sen lajistolla on itseisarvo.
Lisäksi meidän tulee oman hyvinvointimme vuoksi säilyttää kaupunkiympäristön elinvoimaisuus, kyky ylläpitää ekologisia prosesseja ja ekosysteemipalveluita sekä kyky sopeutua muuttuvaan ilmastoon. Kyse ei ole siitä, etteikö tietoa hyvistä ja ympäristön kannalta kestävistä ratkaisuista ole olemassa vaan siitä, miten saamme kaupunkisuunnittelun prosessit toimimaan tiedon mukaisesti.
Katariina Väätänen toimii väitöskirjatutkijana Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Elisa Lähde on Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin apulaisprofessori. Molemmat työskentelevät juuri käynnistyneessä Arvo-hankkeessa, jossa kehitetään kaupunkiviherrakenteen arvoa mittaavaa alueviherkerroinmenetelmää.