Pääkirjoitus: Ylevyyttä etsimässä
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 1/2021.
Viimeiset kaksi vuosikymmentä olen kuluttanut aikaani perehtymällä rakentamisen tekniikkaan, talouteen ja funktionaalisuuteen todellisen arkkitehtuurin alkaessa kadota numeroiden taakse. Puhtaan rationaalinen ajattelu on ottanut vallan. Inhimillisille tunteille, kulttuurille ja paikan läsnäololle on jäänyt yhä vähemmän tilaa. Silti jossain syvällä kaipasin taas kosketusta kauneuteen, inhimillisyyteen ja arkkitehtuuriin. Niinpä olenkin etsinyt uutta ylevyyttä elämääni esimerkiksi runoudesta.
Olin nuorena opiskelijana töissä arkkitehti Kari Järvisellä. Hän oli maestro, joka opetti tilamitoitusten ja detaljiajattelun lisäksi syvempää arkkitehtuurin ajattelua. Joskus neuvotteluihin valmistautuessaan hän sanoi: ”Henna, arkkitehtuuria pitää uskaltaa perustella arkkitehtuurilla. Meidän tehtävämme on puhua arkkitehtuurista, työmaallakin.”
Hän opetti pysähtymään kesken kiihkeimmän kilpailukiireen, istumaan hetkeksi aloilleen ja puhumaan jostain aivan muusta. Pieniä läsnäolon hidastettuja hetkiä. Koska ”ei asiat tekemällä lopu” ja ”kiire on mielentila”. Ehkä juuri siksi hän oli erittäin aikaansaava mutta rauhallinen toimistonpitäjä.
En ole koskaan käynyt Japanissa, vaikka olen pienestä tytöstä lähtien sinne toivonut joskus pääseväni. Ala-astelaisena näin dokumentin Tokiosta, jonka katukuvassa suurella osalla japanilaisista naisista oli yhä perinteiset asut päällä. Ristiriita menneisyyden ja nykyisyyden välillä jäi kiehtomaan, samoin kuin kulttuurin estetiikka.
Myöhemmin viehätyin erityisesti epätäydellisyyden ajattelusta: miten palatseja rakennettaessa on jätetty jokin kohta viimeistelemättä, miten ”ripaus keskeneräisyyttä viimeistelee aistikkaan kokonaisuuden” ja miten erilaista on suhtautuminen aikaan ja materiaaliin; kuten palatsien rakentaminen vanhojen menetelmien mukaan, yhä uudelleen. Enää en edes tiedä, haluanko todella kokea Japanin vai riittävätkö minulle kirjat, kuvat ja kukat, oma epätäydellinen Japanini.
Japanilaisessa taiteessa ja kauneudessa tunnetaan kolme kauneuden tasoa: viileä, lakastunut ja nahistunut.
Japanilaisessa taiteessa ja kauneudessa tunnetaan kolme kauneuden tasoa: viileä, lakastunut ja nahistunut.
Viileä kauneus on aloittelijan kauneutta, ylevyyttä, loistokkuutta ja voimaa, sekä muodon hyvää hallintaa. Tätä voimme löytää parhaimmillaan uudesta arkkitehtuurista.
Lakastunut kauneus taas on kauneuden korkeampi taso, kuin ”varisevat lehdet syksyn tihkusateessa”. Luonnollista, karua kauneutta. Uudisrakennuksista tätä kauneutta ei löydy, sen saavuttaminen vaatii patinaa, ajanhistoriaa pinnoilla!
Nahistunut kauneus on kauneuden ylin taso, kuin ”lumen peittämän persimon-puun oksasta roikkumaan jäänyt edellisen kesän hedelmä, nyt pakkasen nahistama, tumma ja ryppyinen”. Keskitalvella voimme miettiä tämän kauneuden tyyneyttä ja harmoniaa; miten voimme antaa nahistuneelle kauneudelle tilaa vanhoissa ympäristöissä.
Näillä mietteillä toivotan teille kaikille iloa arkkitehtuurin epätäydellisyyden ja harmonian parissa!
”Opi vanhasta ja pidä mieli uudessa.” Vuosi 2021 SAFAssa on korjaamisen teemavuosi.
Henna Helander
Safan puheenjohtaja
Lainaukset ovat Minna Eväsojan kirjasta Shoshin – aloittelijan mieli (Gummerus 2018).