Poliittisten kytkykauppojen seurauksena kiinteistönomistajille luvattiin aikoinaan niin suuri rakennusoikeus, että suuri osa arvokkaiksi luokitelluista rakennuksista sai väistyä uudisrakennusten tieltä. Samojen ongelmien kanssa kamppaillaan tänäkin päivänä.
Tämä on ensimmäinen Arkkitehtiuutisten numero, joka on tehty Safan uusissa toimitiloissa Hämeentiellä. Vaikka käynnissä on edelleen tilojen sisäänajovaihe, on nyt jo selvää, että uudet puitteet tuovat uudenlaista dynamiikkaa liiton toimintaan.
Edelliseen osoitteeseen verrattuna tilat ovat hieman napakammat mutta ainakin astetta komeammat. Väinö Vähäkallion, Georg Jägerroosin ja Antero Pernajan suunnittelema rakennus valmistui Osuustukkukauppa OTK:n pääkonttoriksi vuonna 1933, ja puitteet ovat sen mukaiset. Kun saa aamuisin astella työpisteelleen marmoriaulan ja monumentaalisen portaikon kautta, oma työkin tuntuu heti merkityksellisemmältä.
Vähäkallion kautta rakennus kytkeytyy epäsuorasti myös Safan historiaan, sillä hänen lahjoituksensa mahdollisti Vähä-Kiljavan virkistysalueen perustamisen Nurmijärvelle vuonna 1937.
Kun saa aamuisin astella työpisteelleen marmoriaulan ja monumentaalisen portaikon kautta, oma työkin tuntuu heti merkityksellisemmältä.
Hienostuneen arkkitehtuurin ohella rakennus on ladattu osuusliikkeen symboleilla, joihin uusina käyttäjinä joudumme muodostamaan kantamme. Esimerkiksi sisäänkäyntiä koristavan Gunnar Finnen Osuustoiminta-veistoksen sanoma eri alojen yhteistyöstä yhteisen hyvän eteen ei ole kovin kaukana Safan eetoksesta, vaikka veistokseen kuvatut maa- ja teollisuustyöläiset eivät liiton tärkeimpiä sidosryhmiä edustaisikaan.
Myös maantieteellisen sijainnin muutos tuo epäilemättä oman sävynsä liiton toimintaan. Safa on yli 130-vuotisen historiansa aikana majaillut lukuisissa rakennuksissa eri puolilla Helsinkiä, mutta nyt siirrymme ensimmäisen kerran Pitkän sillan pohjoispuolelle, porvariston ja työväen Helsingin perinteisen rajapyykin yli. Kertooko se jotain arkkitehtikunnan aseman tai identiteetin muutoksista vai ainoastaan itäisen kantakaupungin keskiluokkaistumisesta?
Kortteli, jossa rakennuksemme sijaitsee, on puolestaan havainnollinen esimerkki historiallisten ympäristöjen täydentämisen vaikeuksista. Kun tehdaskorttelin uusiokäyttöä alettiin suunnitella 1980-luvulla, tehdyissä selvityksissä tunnistettiin vaiheittain rakentuneen kokonaisuuden arkkitehtoniset ja teollisuushistorialliset arvot.
Poliittisten kytkykauppojen seurauksena kiinteistönomistajille luvattiin kuitenkin niin suuri rakennusoikeus, että suuri osa arvokkaiksi luokitelluista rakennuksista sai väistyä uudisrakennusten tieltä. Niiden tilalla on nyt sinänsä viihtyisä asuinkortteli vehreine pihamaineen, mutta side historialliseen ympäristöön jäi ohueksi.
Jälkikäteen voimme vain harmitella hukattuja mahdollisuuksia: Millaista monimuotoista kaupunkielämää rosoisten teollisuusrakennusten rajaamille sisäpihoille olisi voinut kehkeytyä naapurissa olevan Elannon korttelin tapaan? Millaisilla innovatiivisilla tavoilla tehtaita ja myllyjä olisi voitu muokata uusiin käyttöihin? Miten omintakeisesti uudisrakennukset olisivat voineet täydentää keskeneräiseksi jäänyttä kokonaisuutta?
Näiden samojen kysymysten kanssa kamppailemme valitettavasti tänäkin päivänä. Vaikka tutkimukset ovat osoittaneet, että ilmastopäästöjen leikkaamiseksi rakennusten elinkaaria tulisi jatkaa niin pitkään kuin mahdollista, ei käynnissä olevalle purkuaallolle näy loppua. Aiheesta on keskusteltu syksyn mittaan monissa tilaisuuksista, kuten voimme lukea tästä numerosta. Lisäksi kolme asiantuntijaa kertoo näkemyksensä siitä, miten arkkitehdit voivat vaikuttaa purkamista, korjaamista ja säilyttämistä koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.