Naiset ovat vihdoin alkaneet saada ansaitsemaansa näkyvyyttä arkkitehtuurin kentällä niin kirjoissa kuin näyttelyissä. Mutta riittääkö tavoitteeksi, että pystytämme uusia jalustoja naispuolisille sankariarkkitehdeille, vai olisiko pikemminkin syytä arvioida kriittisesti, miten instituutiot esittelevät ja arvottavat arkkitehtien työtä?
Yksi viime aikojen kansainvälisiä trendejä ovat olleet naisarkkitehdeille omistetut kirjat ja näyttelyt. Tänä kesänä näyttelyitä on järjestetty erilaisilla painotuksilla muun muassa Rooman nykytaiteen museo Maxxissa, Tanskan arkkitehtuurikeskuksessa Kööpenhaminassa ja omassa Arkkitehtuurimuseossamme. Verkkoon on lisäksi perustettu useita aihepiiriä kartoittavia tietokantoja.
Ilmiön taustalla voi nähdä ainakin akateemisessa tutkimuksessa yleistyneet feministiset teoriat, Me Too -liikkeen ja arkkitehtikunnan naisistumisen – monissa maissa puolet arkkitehdeista ja enemmistö opiskelijoista ovat jo naisia. Kirjojen ja näyttelyiden myötä naisten toistasataa vuotta tekemä suunnittelutyö saa vihdoin museoiden ja muiden instituutioiden hyväksynnän.
Viimeaikaiset näyttelyt ovatkin kiinnittäneet huomion arkkitehteihin, jotka eivät ole aiemmin saaneet ansaitsemaansa tunnustusta. Tanskan arkkitehtuurikeskuksen näyttelyssä käy ilmi esimerkiksi Ulla Tafdrupin merkitys keittiösuunnittelun kehittäjänä. Samalla näyttelyt herättävät pohtimaan arkkitehtien työn saamaa arvostusta laajemmin. Riittääkö tavoitteeksi, että pystytämme uusia jalustoja naispuolisille sankariarkkitehdeille, vai olisiko pikemminkin syytä arvioida kriittisesti, miten instituutiot esittelevät ja arvottavat arkkitehtien työtä? Esimerkiksi suunnittelutyön kollektiivinen luonne ei saa näissäkään näyttelyissä kunnolla huomiota.
Viimeaikaiset näyttelyt ovatkin kiinnittäneet huomion arkkitehteihin, jotka eivät ole aiemmin saaneet ansaitsemaansa tunnustusta.
Henkilökeskeisyyden vaarat on selvästi tunnistettu Arkkitehtuurimuseon Eläköön Wivi Lönn! -näyttelyä suunniteltaessa. Sen lähtökohtana on luonnollisesti Wivi Lönnin 150-vuotisjuhla, mutta näyttely sisältää lukuisia muitakin teemoja, kuten Architectan vaiheita ja uusimpia feministisiä näkökulmia. Tässä kokonaisuudessa Lönnin ainutlaatuinen ura jää kuitenkin sivurooliin. Asetelma olisi saattanut ilahduttaa vaatimattomana ja syrjäänvetäytyvänä persoonana tunnettua Lönniä, mutta yksi maailman ensimmäisistä arkkitehtitoimistoa johtaneista naisista olisi ansainnut oman suurnäyttelynsä, samaan tapaan kuin Uno Ullberg pari vuotta takaperin.
Lönnin ja hänen sukupolvensa suomalaisten naisarkkitehtien uraauurtava työ tulee hyvin esiin myös tuoreissa kansainvälisissä katsauksissa, joissa Signe Hornborg lasketaan usein maailman ensimmäiseksi arkkitehtuurikoulusta valmistuneeksi naiseksi. Pioneerityötä ovat vuosikymmenten ajan tehneet myös naisarkkitehteihin syventyneet suomalaiset tutkijat, kuten Renja Suominen-Kokkonen. Architectan tasan 40 vuotta sitten järjestämä Arkkitehteja-näyttely oli puolestaan ensimmäisiä kokonaisvaltaisia katsauksia varhaisiin naisarkkitehteihin.
Pitkä ja kunniakas historia ei ole valitettavasti poistanut monia työelämän rakenteellisia ongelmia, kuten naisten aliedustusta arkkitehtitoimistojen johdossa. Tässä numerossa Safan projektikoordinaattori Pipsa Penttinen kiinnittää huomion toiseen epäkohtaan, naisten vähäiseen määrään arkkitehtuurikilpailujen palkintolautakunnissa. Tässä olisi konkreettinen ongelma, jonka Safa voisi korjata oma-aloitteisesti ja siten edistää ammatillista tasa-arvoa.
Kristo Vesikansa
Päätoimittaja