Kolinportin liikenneaseman purkusuunnitelmat Juuassa tuovat rakennusten säilyttämisestä ja purkamisesta käytävään keskusteluun pienempien ja syrjäisempien paikkakuntien näkökulman, kirjoittaa Kristo Vesikansa pääkirjoituksessaan.
Suunnitelma purkaa Juukaan vuonna 1992 valmistunut Kolinportin liikenneasema on nostanut sen viime kuukausina jälleen uudeksi symboliksi uudempaan rakennuskantaan kohdistuvalle purkuaallolle. Jo vuosia olemme saaneet tottua uutisiin kasvukeskuksista katoavista toimistotaloista, kouluista, päiväkodeista ja seurakuntakeskuksista. Kolinportti tuo keskusteluun pienempien ja syrjäisempien paikkakuntien näkökulman, joka harvoin saa näkyvyyttä mediassa.
Toisin kuin isommissa kaupungeissa, Juuassa purkamiseen ei aja omistajan halu maksimoida tontin rakennusoikeus – tilaa rakentamiselle löytyy lähistöltä yllin kyllin muutenkin. Sen sijaan väitteet korkeista korjaus- ja ylläpitokustannuksista, huonosta energiatehokkuudesta ja tilaratkaisun joustamattomuudesta ovat tuttuja suurempien paikkakuntien purkutapauksista.
Silja Ylitalo kysyi tämän numeron juttuunsa näkemyksiä Kolinportin tapauksesta arkkitehti Paula Julinilta, jonka tuoreen väitöstutkimuksen aiheena ovat kiinteistökehittämisen ja kulttuuriympäristön suojelun väliset ristiriidat. Hän löytääkin omistajan selityksistä samankaltaisia mielikuviin nojaavia argumentteja, joilla purkamista usein perustellaan.
Kolinportti vie ajoittain paikallaan junnaavaa purkukeskustelua myös uuteen suuntaan. Vasta 33-vuotias rakennus on ensinnäkin poikkeuksellisen nuori purkukohde. Rakennusaikanaan muodikkaasta dekonstruktivismista vaikutteita saanut arkkitehtuuri ei ole siten ehtinyt kerätä samanlaista nostalgia-arvoa kuin vaikkapa sodanjälkeinen romanttinen modernismi tai 1960–1970-lukujen brutalismi. Aikakauden arkkitehtuurista ei olekaan toistaiseksi suojeltu kuin muutama yksittäinen esimerkki. Kolinportti osoittaa, että kiinnostavimpien kohteiden suojelulla alkaa jo olla kiire.
Lisäksi huoltoaseman päätyminen suojelukohteeksi on erittäin harvinaista.
Kolinportin arkkitehtonisista arvoista ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä. Sen erityislaatuisuus on helppo todeta pelkästään tutkimalla Arkkitehti-lehden kohde-esittelyä vuodelta 1993. Rakennuksen suunnittelijat Juhani Katainen ja Olavi Koponen virittivät lennokkaan kolmiokatoksen alle geometrisista kappaleista koostuvan dynaamisen sommitelman, joka heidän mukaansa sai inspiraationsa karjalaisesta maisemasta: ”kukkaniityiksi muuttuvat viljapellot hylättyine heinäseipäineen ja koivikko, josta katon kiila työntyy kuin halla”.
KIINNOSTUS 1990-luvun arkkitehtuuria ja sen suojelua kohtaan on lisääntynyt viime aikoina myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa on kauhisteltu Salfordin kaupungin äskettäistä päätöstä sallia ensimmäisen Stirling-palkinnon vuonna 1996 voittaneen yliopistorakennuksen purkaminen. Oma Finlandia-palkintomme on sen verran nuorempi, ettei kysymys ole vielä ajankohtainen. Mutta miten reagoimme sitten, kun jokin Finlandia-voittajista saa purkutuomion? Nykytahdilla se on olettavasti edessä parinkymmenen vuoden päästä.
Tässä numerossa tarkastelussa on myös vanhempi, jo kauan sitten arvokkaaksi todettu rakennusperintö. Simo Paavilainen pohtii Eija Merenmiehen tuoreen väitöskirjan innoittamana Carl Ludvig Engelin luomiin miljöihin kohdistuvia muutospaineita. Valitettavasti joudumme julkaisemaan myös muistokirjoituksen Vilhelm Helanderista, joka lehden edellisessä numerossa kertoi ajatuksistaan uutena akateemikkona. Tässä ajassa hänen pitkästä kokemuksesta kumpuaville näkemyksilleen olisi todellakin ollut tarvetta.