Viisi vuotta sitten tehty selvitys, jonka perusteella uudisrakennukseen päädyttiin, on ehtinyt monilta osiltaan jo vanhentua. Esimerkiksi kysymykset ympäristövaikutuksista sivuutettiin siinä täysin, ja Hanasaaren tilannekin on tässä välissä muuttunut.
Arkkitehtuurimuseo on ollut alansa tärkeimpiä instituutioita jo 67 vuoden ajan. Vuodenvaihteessa museon tarinassa alkaa uusi vaihe, kun se yhdistyy Designmuseon kanssa uudeksi arkkitehtuuri- ja designmuseoksi. Alkuvuodesta pitäisi käynnistyä myös pitkään odotettu arkkitehtuurikilpailu uudesta museorakennuksesta Helsingin Eteläsatamaan.
Arkkitehtipiireissä kilpailuun on suhtauduttu ristiriitaisin tuntein: omalle museolle toivotaan tietysti toimivia ja houkuttelevia tiloja, mutta monen on vaikea hyväksyä kilpailun lähtökohtia. Tässä numerossa kerrotaan marraskuussa järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jossa puhuttiin muun muassa siitä, onko uudisrakennus vallitsevassa maailmantilanteessa instituutiolle sopiva symboli. Arkkitehtuuri- ja designmuseo vakuuttaa pyrkivänsä ekologisen, kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden edelläkävijäksi, joten eikö olisi uskottavampaa tavoitella sitä muokkaamalla jokin olemassa oleva rakennus museokäyttöön?
Selitystä valinnalle voi etsiä vuonna 2018 valmistuneesta selvityksestä, jonka suositusten pohjalta päätös museon sijainnista aikanaan tehtiin. Uudisrakennuksen tarvetta perusteltiin tuolloin toiminnallisilla eduilla ja kiinnostavuudella vierailukohteena.
Kunnianhimoisten korjaus-, uudelleenkäyttö- ja täydennysprojektien nykyisin herättämä huomio kuitenkin kertoo, että ainakin jälkimmäinen argumentti on jo vanhentunut. Kysymyksen museorakennuksen ympäristövaikutuksista selvitys puolestaan sivuutti täysin, vaikka nykynäkökulmasta sen pitäisi olla hankkeen keskeisimpiä lähtökohtia.
UUDISRAKENNUS on helppo nähdä vanhan korjaamista turvallisemmaksi ratkaisuksi: tilat voidaan suunnitella joustamaan tämän päivän ja tulevaisuuden tarpeisiin, kun olemassa olevassa rakennuksessa joudutaan hyväksymään monenlaisia kompromisseja.
Toisaalta tällaiset yhteentörmäykset, kontrastit ja ristiriidat tuovat museokäyntiin elämyksellisyyttä, jota rationaalisen uudisrakennuksen on vaikea tavoittaa. Tiedossa ei taida myöskään olla yhtään museorakennusta, jota suunniteltaessa olisi osattu ennakoida museotoiminnan tarpeet kovin pitkälle tulevaisuuteen.
Selvitystä tehtäessä tähtäimenä oli ottaa uusi museorakennus käyttöön vuonna 2025, joten lopullisista vaihtoehdoista suljettiin pois sijainnit, jotka eivät tätä mahdollistaneet. Yksi niistä oli Hanasaaren voimalaitos, jonka toiminnan oli tarkoitus jatkua vuoteen 2024. Laitos kuitenkin ajatettiin alas jo viime keväänä, eikä uuden museon rakennustöitä päästä aloittamaan vielä moneen vuoteen.
Siksi onkin harmillista, ettei Hanasaari-vaihtoehtoa tutkittu edes hieman pidemmälle – Timo Penttilän suunnittelema voimalaitos olisi tarjonnut museolle vaikuttavat arkkitehtoniset puitteet ja itäisen kantakaupungin vireä kulttuurielämä monenlaisia yhteistyömahdollisuuksia. Toki 1970-luvun teollisuusrakennuksen uudelleenkäyttöön liittyy myös monia vaikeasti ennakoitavia teknisiä, toiminnallisia ja taloudellisia haasteita.
On harmillista, ettei Hanasaari-vaihtoehtoa tutkittu edes hieman pidemmälle – Timo Penttilän suunnittelema voimalaitos olisi tarjonnut museolle vaikuttavat arkkitehtoniset puitteet.
Museon ympärillä käytävä kriittinen keskustelu ei tietenkään sulje pois mahdollisuutta, että arkkitehtuurikilpailun tuloksena Eteläsatamaan voi nousta vähähiilinen uudisrakennus, joka tarjoaa museolle toimivat tilat vuosikymmeniksi, tuottaa unohtumattomia tilakokemuksia ja elävöittää ydinkeskustaa. Matkalla saattaa silti olla vielä monta mutkaa ja töyssyä. Mutta kuten Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Anders Adlercreutz toteaa tämän numeron haastattelussa: tällaiset hidastukset ja viivästykset ovat normaali osa rakennusprosessia, ja usein ne ovat lopputuloksellekin eduksi.