Luonnon monimuotoisuuden huomioiminen edellyttää muutoksia arkkitehtien ajattelutapoihin ja rakentamisen käytäntöihin. Samalla on hyvä pitää mielessä, että biodiversiteetin lisäksi monimuotoisuudella on paljon muitakin merkityksiä – ja sen tavoitteluun liittyy väistämättä myös erimielisyyksiä ja ristiriitoja.
Safan tämän vuoden teema, luonnon monimuotoisuus, on saanut monet kysymään, mitä annettavaa arkkitehdeilla on tälle aihepiirille. Olisiko parempi jättää se suosiolla biologien, ekologien ja maisema-arkkitehtien huoleksi ja keskittyä ratkomaan kestävyyskriisiä tutummalta pohjalta? Entä onko vaarana, että biodiversiteetista tulee viherpesuainetta, jolla melkein mikä tahansa projekti saadaan näyttämään hyväksyttävältä – hieman samaan tapaan kuin elinkaarikaarilaskennasta, jonka ongelmista Panu Savolainen kirjoittaa tässä numerossa.
Ulkomailta löytyy onneksi kunnianhimoisia esimerkkejä siitä, miten luonnon monimuotoisuus on huomioitu suunnittelussa yhtenä projektin päätavoitteista. Edelläkävijöihin kuuluu muun muassa ranskalainen ChartierDalix-toimisto, jonka toinen perustaja Frédéric Chartier luennoi toukokuun alussa Vantaalla järjestettävillä Arkkitehtipäivillä. Tämän numeron haastattelussa hän kertoo, millaisia muutoksia luonnon monimuotoisuuden huomioiminen on edellyttänyt arkkitehtien ajattelutapoihin ja rakentamisen käytäntöihin.
Biodiversiteetin sisäistämisessä riittää arkkitehdeille varmasti opittavaa useammaksikin teemavuodeksi, mutta samalla on hyvä pitää mielessä monimuotoisuuden muut merkitykset. Ehkä niistä löytyy aineksia Safan tuleviin teemavuosiin?
Tässä numerossa käsitellään esimerkiksi Kontulan keskustan uudistushanketta, jota on aiemminkin arvosteltu alueen kulttuurisen monimuotoisuuden unohtamisesta. Anglosaksisissa maissa ei voi puolestaan välttyä keskustelulta arkkitehtikunnan ja ammatillisten instituutioiden vähäisestä diversiteetistä. Sitä on pyritty korjaamaan huomioimalla erilaiset vähemmistöt opiskelijavalinnoissa, virkanimityksissä, suunnittelijavalinnoissa ja palkinnoissa. Jopa merkittävien julkisten rakennusten suunnittelutehtäviä on annettu tällä perusteella vakiintuneiden toimistojen sijaan vähemmän kokeneille, ei-valkoisille naisarkkitehdeille.
Suomessa aihetta on toistaiseksi käsitelty lähinnä sukupuolten tasa-arvon kannalta, vaikka muitakin lähestymistapoja olisi tarjolla. Esimerkiksi yliopistojen nykyinen tapa valita opiskelijoita tuo arkkitehtuurin alalle erittäin lahjakkaita ja motivoituneita, mutta taustoiltaan kovin homogeenisia suunnittelijoita, samalla kun väestörakenne muuttuu yhä moninaisemmaksi.
Ulkomailta löytyy kunnianhimoisia esimerkkejä siitä, miten luonnon monimuotoisuus on huomioitu suunnittelussa yhtenä projektin päätavoitteista.
Intohimoisia kiistoja herättää tämän tästä myös arkkitehtuurin esteettinen tai tyylillinen monimuotoisuus ja sen puute. Vantaan Arkkitehtipäivät tarjoaa tällekin keskustelulle mainion kaikupohjan, kun seminaaripaikan naapurista löytyy tyylillisesti harvinaisen yhtenäinen mutta suomalaisella arkkitehtuurikentällä poikkeuksellinen Kartanonkosken asuinalue. Pitääkö kaikkien kukkien siis antaa kukkia samassa maljakossa vai lajikohtaisesti ryhmiteltyinä?
Vaikka keskusteluilla diversiteetin eri puolista ei näytä olevan keskenään juuri kosketuspintoja, yhteistä niille on monimuotoisuuden ymmärtäminen jonkinlaisena harmonisena ihannetilana. Tällöin helposti unohtuu, että monimuotoisuuteen sisältyy väistämättä vastakkaisia intressejä, konflikteja ja vaikeitakin kompromisseja. Välillä onkin hyvä palata käsitteen alkujuurille, latinan sanaan diversitas. Se tarkoitti paitsi monimuotoisuutta, myös eroa, ristiriitaa ja erimielisyyttä. Erimielisinäkin on syytä tavoitella monimuotoisuutta.