Pääkirjoitus: Korjaamisen taide
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 10/2020.
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinto annettiin jo toista kertaa peräkkäin korjausrakentamiskohteelle: viime vuonna Käärmetalolle (Yrjö Lindegren, Mona Schalin) ja tänä vuonna Olympiastadionille (Yrjö Lindegren & Toivo Jäntti, K2S & NRT). Seitsemästä Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnosta peräti kolme on mennyt korjauskohteelle. Onko käsityksemme korjausrakentamisesta muuttunut?
Alkuperäisten rakennusten kauneus ja hyvä arkkitehtuuri ovat osa korjausrakentamisen arviointiamme. Samoin ne ovat olleet rajoituksineenkin inspiroiva lähtökohta meidän aikamme arkkitehdeille. Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon ovat Mona Schalin, K2S ja NRT ansainneet omasta työstään vanhan ymmärtäjinä, uuden luojina ja arkkitehtuurin tekijöinä. Onnittelut työryhmille!
”Historiantaju”, sanoi valitsija Paula Vesala, kun hän kuvaili Olympiastadionin korjausta. ”Tiloissa huomaa pysähtyvänsä ihailemaan niin huolella kunnostettuja pieniä yksityiskohtia kuin näyttäviä aikansa rakenteita.” Huolella valittujen materiaalien viimeistellyt yksityiskohdat eivät ole vain arkkitehtien hifistelyä. Kauniista viimeistelystä nauttivat monet käyttäjät ja kokijat, joko tietoisesti ja analysoiden tai osana suurempaa kokonaisuutta. Löydämmekö samaa uusista rakennuksista?
Hyvin tehdyt rakennusosat, esimerkiksi huolitellut liitokset ruuveineen, ovat osa korjaamisen filosofiaa. Korjataan kestävästi, vain välttämätön vaihdetaan uuteen. ”Annetaan rakennukselle oikeus vanhentua kauniisti, niin kuin meille ihmisillekin”, sanoi Olympiastadion-projektin toinen pääsuunnittelija, arkkitehti Kimmo Lintula. Patinansieto, sitä me todellakin tarvitsemme Suomessa lisää.
Mutta korjaaminen ei ole vain vanhan rakennuksen ymmärtämistä ja muokkaamista uuteen käyttöön. Se on myös uuden luomista vanhasta sävellyksestä inspiroituneena, tasapainoilua uuden ilmaisun ja vanhan kieliopin ja tarinan välillä. Tämän harmonian ja kontrastisuuden suhteen ei ole olemassa valmiita oppikirjoja tai malleja. Korjaaminen, muuttaminen ja lisärakentaminen on taiteilua materiaalien, yksityiskohtien ja dimensioiden parissa.
Minulle korjausrakentaminen on arkkitehtuurin kuningaslaji.
Korjausrakentaminen terminä antaa työn vaatimuksista varsin kapean kuvan; itse kaipaisin monitahoista työtä paremmin kuvaavaa termiä. Minulle korjausrakentaminen on arkkitehtuurin kuningaslaji, jonka skaala ulottuu Tiedekulman (Toivo Korhonen, JKMM) totaalimuutoksesta Kansalliskirjaston (C. L. Engel, LPR) herkkään ja huomaamattomaan, vanhaa kunnioittavaan korjaamiseen ja tilamuutoksiin.
Korjausrakentamisen monet ulottuvuudet modernissa rakennuskannassa näkyvät muun muassa Tuomo Siitosen suunnittelemassa vanhan Alkon tehtaan (Väinö Vähäkallio) muutoksessa Käräjäoikeustaloksi. Erityisesti uudet ikkunat meren puolella tekivät minuun nuorena arkkitehtina vaikutuksen. Patinakäsitykseni taas muuttui Simo Freesen Cirkon harjoittelusalissa Suvilahdessa (Selim Lindqvist). Rakennus on ensimmäisiä todella rujoiksi jätettyjä tiloja täydennettynä uusilla niukoilla elementeillä, samaan henkeen, mitä olemme sittemmin tottuneet näkemään Tallinnan Telliskiven kaltaisissa paikoissa.
Uudisrakentamisen määrä on rakennuskannastamme 1–2 prosentin luokkaa. Teemmekö nyt uusia rakennuksia, joita tulevat sukupolvet haluavat ylläpitää ja korjata? Jos emme, teemme kertakäyttörakennuksia, joihin meillä ei ole varaa sosiaalisesti, ilmastollisesti eikä kulttuurisesti. Eikä niihin pitäisi olla varaa myöskään taloudellisesti.
Meillä on arkkitehteina velvollisuus rakentaa uutta, kestävää, innostavaa arkkitehtuuria – mutta myös velvollisuus korjata ja muuntaa vanhaa arkkitehtuuria siten, että heikompaakin rakennuskantaa hyödynnetään käyttökelpoisten materiaalien osalta. Rakentakaamme siis tänä päivänä niin, että tulevatkin sukupolvet arvostavat työtämme.
Henna Helander
Safan puheenjohtaja