Hiilijalanjäljen valvonnasta lipsuminen on hyvä esimerkki siitä, miten kansallinen ja EU-tason lainsäädäntö kulkevat eri tahtiin, kirjoittaa Kristo Vesikansa pääkirjoituksessaan.
Tämäkin Arkkitehtiuutisten numero käsittelee kattavasti käynnissä olevia rakentamisen säädösten uudistuksia. Työtä tehdään parhaillaan niin kansallisella, Euroopan unionin kuin kunnallisella tasolla ja osittain ristiriitaisin tavoittein. Kokonaisuus ei siten tunnu olevan oikein kenenkään hallinnassa.
Huhtikuussa ympäristöministeriö esitteli talvella järjestetyn lausuntokierroksen pohjalta tehdyt poliittiset linjaukset eduskunnan viime vuonna hyväksymän rakentamislain muuttamiseksi. Niissä sivuutettiin suurelta osin Safan, museoviranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja oikeusoppineiden esittämät kriittiset huomiot purkamisen helpottamista ja valitusoikeuden rajoituksia kohtaan. Linjauksissa näkyy sen sijaan vahvasti rakennusteollisuuden kädenjälki.
Esimerkiksi rakennusluvan hakemisen yhteydessä vaadittava materiaaliseloste muuttuisi rakennustuoteluetteloksi ja hiilijalanjälkilaskelma toimitettaisiin vasta loppukatsastuksen yhteydessä, heikentäen sen ohjausvaikutusta. Laskelmaa ei myöskään vaadittaisiin laajennus- ja korjaushankkeilta tai pientaloilta, vaikka korjausrakentamisen on arvioitu aiheuttavan yli puolet rakentamisen kokonaispäästöistä. Viivyttelemällä rakentamisen ilmastopäästöjen sääntelyä Suomi on jo jäänyt pahasti muun Pohjois-Euroopan jälkeen vähähiilisen rakentamisen ja kiertotalouden saralla.
Linjauksissa näkyy vahvasti rakennusteollisuuden kädenjälki.
Hiilijalanjäljen valvonnasta lipsuminen on hyvä esimerkki siitä, miten kansallinen ja EU-tason lainsäädäntö etenevät eri tahtiin. Europarlamentti hyväksyi nimittäin huhtikuussa energiatehokkuusdirektiivin, joka edellyttää energiatehokkuuslaskelman toimittamista rakennuslupaa haettaessa. Tavoitteena on, että unionin koko rakennuskanta olisi päästötöntä vuoteen 2050 mennessä, julkisen sektorin toimiessa suunnannäyttäjänä.
Kuten europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen toteaa haastattelussamme, direktiivin vaatimukset olisi kannattanut sisällyttää rakentamislain uudistukseen, jotta rakentajat ja suunnittelijat olisivat voineet ajoissa varautua uusiin toimintatapoihin. Nyt lakia joudutaan muokkaamaan uusiksi välittömästi sen voimaantulon jälkeen.
Rakentamislain muutokset tuovat mutkia myös kuntien hiilijalanjälkiohjaukseen. Helsinki on toiminut tässä suhteessa tienraivaajana asettamalla viime vuonna päästörajat uusille asuinkerrostaloille. Muut suuret kaupungit ovat puolestaan jääneet odottamaan kansallisen lainsäädännön selkiytymistä.
Uuden rakentamislain alkuperäisiin tavoitteisiin kuului kiertotalouden edistäminen tehostamalla rakennusmateriaalien uudelleenkäyttöä. Tässä numerossa kerrotaan kiertotalouden kotimaisista ja ulkomaisista pioneerihankkeista. Tampereen yliopiston koordinoimassa ReCreate-tutkimushankkeessa kaupungin keskustassa sijainneesta 1980-luvun toimistotalosta on irrotettu betonielementit tulevaa uudelleenkäyttöä varten. Näin saadaan arvokasta tietotaitoa prosessin teknisistä ja taloudellisista haasteista ja mahdollisuuksista.
Rakennusosien uudelleenkäyttö kiinnostaa selvästi myös arkkitehtuurin opiskelijoita. Nuoren arkkitehdin Otto Wuorio -palkinnon sai tänä vuonna Taika Pirilä, jonka diplomityö käsittelee rakennusten suunniteltua purettavuutta. Hän kertoo tämän numeron haastattelussa kahden muun palkitun diplomityön tekijän kanssa, miltä alamme tulevaisuus näyttää vastavalmistuneen arkkitehdin silmin.