Arkkitehtuuribiennaalien ja -triennaalien määrä on moninkertaistunut parin viime vuosikymmenen aikana. Mutta onko niillä todellista vaikutusta arkkitehtuuriin kehitykseen, vai vievätkö ne pikemminkin huomiota pois rakennetun ympäristön todellisista ongelmista, kysyy Kristo Vesikansa Arkkitehtiuutisten pääkirjoituksessa.
Syksyn alkua leimannut yleisötapahtumien tulva on tehnyt selväksi, että olemme vihdoin palanneet koronavuosien jälkeen uuteen normaaliin. Erilaisia seminaareja, näyttelyitä ja keskusteluita on järjestetty runsain mitoin muiden muassa Helsinki Design Weekin ja Tampereen arkkitehtuuri- ja designviikon puitteissa. Myös Arkkitehtuurin Finlandia -palkinto jaettiin kahden vuoden tauon jälkeen elävän yleisön edessä.
Samanlainen tapahtumien hyöky on käynnissä monissa muissakin maissa. Yksinomaan syyskuussa vietettiin arkkitehtuuribiennaalin tai -triennaalin avajaisia Tallinnassa, Orléansissa, Oslossa, Rotterdamissa, Timișoarassa, Buenos Airesissa, Lissabonissa ja Méxicossa, ja lisää on luvassa loppuvuoden aikana. Avajaissuma johtuu osittain tapahtumien siirtymisestä pandemian takia, mutta se saa pohtimaan niiden tarpeellisuutta. Kuinka monelle tapahtumalle riittää pidemmän päälle osallistujia?
Arkkitehtuuribiennaalien ja -triennaalien lukumäärä on moninkertaistunut parin viime vuosikymmenen aikana, ja nykyisin niitä järjestetään eri puolilla maailmaa yli kolmekymmentä kappaletta. Vakiintuneena konseptina ne saavat helposti julkisuutta, mikä näkyy tämänkin numeron sisällössä. Niiden avulla on myös mahdollista nostaa valokeilaan paikkoja, tekijöitä ja ilmiöitä, jotka muuten jäisivät arkkitehtuurijulkisuuden marginaaliin. Esimerkiksi Tallinnan arkkitehtuuribiennaali on tuonut paljon positiivista huomiota virolaiselle arkkitehtuurille.
Kuinka monelle tapahtumalle riittää pidemmän päälle osallistujia?
Uudempien tapahtumien houkuttimena on myös vuodesta 1980 järjestetyn Venetsian arkkitehtuuribiennaalin paisuminen hallitsemattomiin mittoihin – kenelläkään tuskin riittää enää tarmoa perehtyä kaikkiin sen näyttelyihin edes pintapuolisesti. Pienemmissä tapahtumissa on helpompaa keskittyä itse asiaan, kun virikkeiden määrä ei ylitä vastaanottokykyä. Esimerkiksi Lissabonin arkkitehtuuritriennaali koostuu tänä vuonna viidestä eri puolille kaupunkia sijoittuvasta näyttelystä, joita kiertäessään pääsee aina hetkeksi pois arkkitehtuurikuplasta.
Biennaalit ja triennaalit työllistävät nykyisin kasvavaa joukkoa kuraattoreita, tuottajia, tiedottajia ja kriitikoita, mutta onko niillä todellista vaikutusta arkkitehtuurin kehitykseen? New Yorkin modernin taiteen museon pääkuraattori Martino Stierli esitti perustavanlaatuisia kysymyksiä niiden tarkoituksesta vuonna 2019 ilmestyneen kirjan Biennials/Triennials esipuheessa: Ovatko biennaalit ja triennaalit todella laboratorioita arkkitehtuurin ja monimutkaisten yhteiskunnallisten ja ympäristökysymysten välisen suhteen tutkimiseen, kuten niiden järjestäjät väittävät, vai pikemminkin arkkitehtuuriviihdettä kansainvälisille kulttuurituristeille? Vievätkö tapahtumat siten nuorten lahjakkuuksien huomion pois rakennetun ympäristön todellisista ongelmista tekemään projekteja, joilla ei ole juuri merkitystä itseriittoisen järjestelmän ulkopuolella?
Ajoittain on heitetty ilmaan ajatus, että myös Suomeen tarvittaisiin oma arkkitehtuuribiennaali tai -triennaali, vaihtoehdoksi perinteikkäälle Alvar Aalto -symposiumille. Uusi Arkkitehtuuri- ja designmuseo olisi periaatteessa luonteva alusta tällaiselle tapahtumalle. Sitä ennen on kuitenkin syytä pohtia vakavasti konseptin ajankohtaisuutta – ja olisiko sittenkin olemassa omaperäisempiä tapoja nostaa suomalaista arkkitehtuuria ja keskustelua esille kansainvälisesti.